Sinun luonasi.

Huokailen näppiksen äärellä ja Dino tapittaa silmiini. Se on juuri saanut epilepsiakohtauksen, toisen tälle päivälle. Väliä on ollut nyt kolmisen viikkoa.



Ahdistaa. Suututtaa. Surettaa. Suoraan sanottuja jopa vituttaa. Ja sitten olen yhtä kysymysmerkkiä, jälleen kerran. Tiedättekö että tämä on ihan kamalaa, miettiä ja pohtia koiran kohtaloa.

Mun sydän särkyy.

Pelkään että mä päätän väärin. Päätän siksi väärin että mietin liikaa itseäni vaikka en edes mieti. Aivan hulluja ajatuksia.

</3.

On vain tämä päivä

Dino sai kohtauksen 19.7. noin klo 1 yöllä. Toinen kohtaus seurasi heti toista. Kohtausväliksi tuli siis neljä viikkoa ja pari päivää.

Meille se on tosi hyvin, tosi tosi hyvin.

Katsotaan mitä lähiviikot tuovat eteen ja miten meille käy. Pidän kuitenkin tätä jo ihmeenä ja Dinoa melkoisena sissinä. Saimme monta viikkoa lisää yhteistä aikaa. Tässä me taas olemme, päivän kerrallaan yhdessä elämme <3

Yli 4 viikkoa ilman kohtauksia!

Ollaan aivan onnemme kukkuralla. Yli 4 viikkoa ilman kohtauksen kohtausta! Voitteko uskoa? Minä en, sillä muistan miten pelkäsin aivan hulluna, että joudumme viemään Dinon eläinlääkärille viimeisen kerran. Toivoin ja yritin luottaa siihen, ettei kohtausta tule. Ei sitä ole tullut! 

Sen päivän jälkeen, kun aloitin Dinolle antaa B-vitamiinia, ei kohtauksia ole tullut. En tarkoita tällä sitä, että B-vitamiini olisi tehnyt nyt jonkin ihme tempun ja parantanut koiran. Siihen en usko. Mutta uskon että vitamiinilla on joku vaikutus. Pakkohan sillä on olla?

Tästä eteenpäin jokainen päivä on aivan oikeasti ihme. Olen toki varautunut siihen, että kohtaus voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Mutta jotenkin nyt olen levollisempi asian suhteen.

En varmaan koskaan lakkaa hämmästelemästä miten yksi vitamiini voi antaa elämään näin paljon iloa. Me ollaan saatu pitää Dino kanssamme ehkä juuri neurobion forten vuoksi kauemmin kuin puolitoista kuukautta sitten uskalsin toivoakaan <3

Neurobion forte

Lukuisat illat olen googlaillut vaihtoehtoja, mitä voisi Dinolla vielä kokeilla. Sitten törmäsin taas B-vitamiiniin, Neurobien Forteen. Tuttu vitamiini, jota itsekin olen popsinut silloin tällöin säännöllisesti. Sitten aloin lukea artikkeleita ja kokemuksia. Mistään ei löytynyt mitään faktaa sille, että siitä epilepsiassa jotain hyötyä olisi. Muihin sairauksiaan tätä oli kuitenkin lääkäri suositellut ja kun siellä täällä kuitenkin vilahti nimi epilepsia, päätin marssia apteekkiin ja kokeilla sen syöttämistä Dinolle.

En tiedä onko sattumaa vai ei, mutta nyt edellisestä kohtauksesta on kohta kaksi viikkoa. Viimeksi väli on ollut viikko. Dino on syönyt nyt viikon ajan tätä vitamiinia.

Neurobien Fortesta kerrotaan seuraavaa:

Neurobion forte-valmistetta käytetään B-ryhmän vitamiinien puutoksen ehkäisyyn ja hoitoon. Sen vaikuttavat aineet ovat tiamiini (B1-vitamiini) 100 mg, pyridoksiini (B6-vitamiini) 200 mg) ja syanokobalamiini (B12-vitamiini) 0,2 mg.


Tämä on bongattu täältä: http://www.koiraneuvola.fi/keskustelu/viewtopic.php?p=7029

- Syötä koirallesi silloin tällöin kuuriluontoisesti neurobion forte-nimistä b-vitamiiniyhdistettä (tämän neuvon sain ongelmakoirakouluttajalta, stressi kuluttaa b-vitamiinivarantoja ja b-vitamiinien puute lisää taas stressiä entisestään) 

Tuota ylläolevaa mietiskelinkin, että onhan Dinon kroppa melkoisessa stressitilanteessa useinkin. Toki tuo on vain poiminta keskustelupalstalta eikä anna mitään faktaa asiasta kuitenkaan.


Katsellaan, kuunnellaan.

Aaltojen hurmiossa

Me kävimme tänään Dinon kanssa meressä uimassa. Voi kuinka viileä vesi virkisti ja Dino nautti. 

Hiekka pöllysi vielä autossakin ja suolavesi kiilteli huskysen turkilla. 

Kotona uni maittoi <3

Tyhjyys

Mietin otsikkoa. En keksinyt mitään. Päässä jyskytti ja olo tuntui ontolta. Tyhjyydeksi sitä kuvailisin. 

Dino nukkuu sohvalla. Me veimme sen uimaan tänään, sitä se rakastaa. Ruokaa, uimista ja kananmunia, niitä se rakastaa eniten. Pitääkin huomenna keittää kananmunat aamupalaksi pojille.

Olo on hirveä. Totesin tänään että jos dino saa nyt kohtauksen vielä lähiaikoina, niin me emme voi Dinoa varmaan enää täällä pitää. Sen ääneen sanominen repii rikki. Päätöksen tekeminen tuntuu epäreilulta. 

Tänään voimme ainakin vielä kuulla tuhisevan huskyn ääntelyitä ja olla kiitollisia jokaisesta hetkestä.

Sinua niin rakastan.

Dinon kohtausväli tihentyi. Päätin, että luovun kohtauspäiväkirjan pitämisestä. Ketä se enää auttaa? Ei siitä ainakaan hyvä mieli tule.

Eilen illalla tuli kohtaus joka saatiin hallintaan kahdella stesolid-ruiskeella. Voi pienen pieni husky-huskynen...

Ja sitten itkin. Itkin kohtauksen aikana. Itkin sen jälkeen. Mutta niin ettei Dino huomaisi. Itkin sängyssä ja  itkin aamulla. Itken nyt.

Ei tämä ole helppoa. Kenellekään en tätä toivo. Jos vain ikinäkään tiedätte että koiran suvussa on periytyvää epilepsiaa, älkää teettäkö niillä pentuja! Älkää ottako itsellenne sellaista koiraa.



On ollut paha sanoa sitä ääneen. Toivoin ettei näitä asioita olisi tarvinnut miettiä. Että Dino saisi elää vanhaksi herrasmieheksi, iloita leikeistä ja talvista. Nyt se ei enää tunnu siltä. Olemme joutuneet miettimään mikä on Dinolle parasta. Viis meistä. Tai minusta. Kyllä minä jaksan mutta päätöksenteko on aivan hirveää, en saata tehdä sitä mutta kuka sen puolestani tekisi?

Emme missään nimessä haluaisi, että tulee tilanne jolloin Dino saa kohtauksen tai kohtausryppään jonka vuoksi se kuolee. Haluaisin, että Dino saisi lähteä täältä kauniisti, että saisin sanoa sille hyvästit ja silittää, antaa suukon.... Pahin painajainen olisi joutua luopumaan Dinosta silloin kun se ei ole itsensä. Ja niin kamalaa kuin se onkin, niin tätä päätöstä joudumme täällä nyt pallottelemaan. Tilanne ei näytä mitenkään hyvältä.

Jos Dino olisi jatkuvasti aivan älyttömän huonossa kunnossa eikä pystyisi mihinkään, olisi päätöksen tekeminen helpompaa. Nyt tämä tilanne tuntuu aivan älyttömän kipeältä ja ylipääsemättömältä. Dino on niin ihana oma itsensä. Se heiluttaa häntää kun herään, tänäänkin. Odottaa ruokaa malttamattomana ja syö järjettömällä ruokahalulla. Leikkii kanssani pallolla tarhassa ja välillä yrittää pomottaa, kuten se on aina tehnyt. Juuri tällä viikolla me lähdimme aamuyöllä lenkille kun ei uni tullut. Oli viileää, aurinko juuri nousemassa ja linnut lauloivat, jänikset juoksivat pellolla. Ja me ihailimme maisemaa. Imin itseeni kaiken sen kauneuden.


En minä tiedä eikä varmasti kukaan muukaan tiedä. Voi miten tästä eteenpäin jatkettaisiin.