Meidän talvi

Aikaa on kulunut kovasti siitä kun viimeksi kirjoitin. Dino on saanut viimeisen kirjoituksen jälkeen kolme kohtausta. Ensimmäinen tuli lokakuun 27.päivä. Tietysti juuri silloin olin kahden päivän pituisella työmatkalla. Kohtaus oli kuitenkin lievä ja jäi yhteen. Eli melkeinpä kaksi kuukautta saatiin olla ilman kohtauksia.

Kunnes tuli joulukuu ja 8. päivä. Heräsin 05.15 kun Dino kouristeli sängyn alla. Kohtaus kesti noin 10 sekuntia, joten ei siis kauaa. Annoin heti lääkettä, Barbivetia. Kului tunti ja Dino sai työpöytäni alla toisen kohtauksen. Lisää lääkettä, yksi tabletti.

Sitten pääsi itku ja aloin soitella lääkäriaikaa. Menimme päivystykseen mutta eihän siitä mitään hyötyä sinänsä ollut. Sain Vantaalta Aistista neuvot meitä hoitaneelta neurologilta antaa ko. päivän yhteensä neljä tablettia 60 mg Barbivetia ja sen jälkeen jatkaa taas yhdellä aamulla ja yhdellä illalla. Jos kohtauksia tulee, nostetaan annos puoleentoista tablettiin per aamu ja per ilta.

Ihmisen mieli on ihmeellinen. Pelkäsin hullunua tuona päivänä, ettei Dino selviä enää. Että se saa lisää kohtauksia. Että lääkkeet eivät auta. En ole nukkunut viikkoon öitäni kunnolla, sillä luulen kuulevani kolinaa, eli kohtauksen ääniä.

Nyt en taas enää pelkää niin kovasti. Dino on oma itsensä, normaali. Silti takaraivossa jyskyttää huoli seuraavasta mahdollisesta kohtauksesta.

Ei tätä tunnetta ja kohtaloa toivoisi kenellekään omistajalle saati sitten koiralle...

Ihana lokakuu ja hyviä uutisia!

Anteeksi hiljaisuus blogissa!

Dinolta otettiin lääkeainepitoisuus verestä ja kaikki on siltä osin hyvin, ihanaa!

Lääkeainepitoisuus oli 29.

Meillä on aloitettu syksyn vetotreenit hiljalleen ja hyvin on mennyt. Dino tykkää vetää ja juosta varsinkin pawtrekkerin edessä, joten siihen taidetaan panostaa tänä syksynä vielä enemmän. Vielä kun uskaltaisi laittaa molemmat koirat menopelin eteen ;)

Huomenna on tärkeä päivä

Meillä on huomenna jännä päivä. Dino viedään verikokeille heti aamulla. Katsotaan lääkeainepitoisuus veressä.

Ihmiset, jotka eivät näe Dinoa usein, sanovat että koira vaikuttaa samalta kuin ennen. Me ja sellaiset, jotka ovat Dinon kanssa enemmän tekemisissä, huomaavat hienoisen eron. Väsynyt Dino on edelleen, lääkkeitä on nyt syöty hieman yli kaksi viikkoa. Kompuroinnit ovat aika tavalla historiaa, mutta lenkillä hidastelu on vielä kuvioissa.

Tuntuu myös, että Dino on vähän lihonnut. Olen tarkkaillut sen ruokamääriä ja pudottanut sitä tarkoituksella. Viimeiset puolitoista viikko se on syönyt kallista purkkilääkeruokaa vatsansa takia. Nyt masu tuntuu taas toimivan, mutta saa nähdä kuinka kauan :/ On inhottavaa kun en oikein tiedä mistä se johtuu. Eliminaatiodieetti onkin sitten seuraava askel, voi huoh!

Mutta muuten meillä on eletty oikein iloista ja koiramaista elämää! Odottelen vielä vähän, että ilmat viilenevät ja aloitan sitten Dinon kanssa vetotreenit hiljalleen. Pawtrekker odottelee jo pihassa malttamattomana...Jukun kanssa kun se ei suju yhtä hyvin! Juku-herra se kun saattaa hypähtää kesken kaiken ojanpohjalle ja siellä sitä sitten ollaankin, koira, menopeli ja emäntä. Mutta onneksi treenatessa kaikki kehittyy ;)

Punaiset valjaat.

Nyt ollaan jo aika hyvin päästy kaikista rutiineista kiinni. Eilen mentiin vauhdikkaampi lenkki, kun laitoin Jukun valjaisiin ja kiinni vetovyöhön. Dino tapsutteli vieressä hihnassa. Kunhan se pääsee lääkkeiden alkuvaikutuksista eroon, puetaan Dinollekin valjaat päälle.

Siinä kun Juku paineli kuin viimeistä päivää punaiset valjaat päällänsä, tuli mieleen että mitenköhän mahtaa käydä meidän talvisten vetotreenien? Reki odottaa varastossa, että tästä toisesta talvesta tulisi edes vähän parempi kuin viime talvesta. Ei siis säiden puolesta, vaan sen, että veljekset oppisivat taas hitusen lisää ja päästäisiin enemmän kuin vajaa kilometri eteenpäin. Saa nähdä...

Muuten, aivan kuin Jukulla olisi ollut vetovaljaat elämänsä ensimmäistä kertaa päällä. Vaikka ei todellakaan siis ollut. Nuori herra poukkoili yhtäkkiä keskelle tietä eikä selvästikään käsittänyt että mitä silloin pitikään tehdä kun on valjaa päällä. Loppumatkasta Juku raahusteli perässäni, minä valjaista kiinni pitäen, että tulehan nyt, mennään kotiin.

Se oli siis syksyn ensimmäinen vetolenkki! Eikä se silti ihme, tuo Jukun toiminta. Koko kesä lukuunottamatta yhtä ainoaa kertaa, ovat valjaat levänneet kaapissa odottaen viileitä kelejä.

Yhdessä, hiljalleen.

Tänään päästiin Dinon kanssa normaalille päivälenkille. Aika hiljaista menoa on...Mutta jos tästä jotain positiivista pitää hakemalla hakea, niin...Dino ei vedä hihnassa. Ei sitten yhtään. Raukalla on niin kömpelöä menoa toisinaan, että hihnassa kiskominen ei taida olla ensimmäisenä listalla.

Oli siis vallan ihanaa kulkea metsätietä Dinon kanssa kahdestaan ja nauttia hetkestä. Ei ollut kiire mihinkään ja koira nautti uusista hajuista ja pitkästä lenkistä.

Vieläkin säpsähdän jokaista erikoista ääntä. Öisin saatan pompata sängystä aivan yhtäkkiä tarkastamaan, onko Dino kunnossa. Toivottavasti nämä tavat häipyvät pian...Ei ole mukavaa olla koko ajan "valmiudessa". Eiköhän se siitä.

Aika tavalla muuten piristi yhden parhaimman ystäväni lausahdus: "Jos jotain hyvää tässä tilanteessa on, niin se, ettei kukaan taatusti hoitaisi Dinoa yhtä hyvin kuin sinä."

Arvatkaahan vaan miten paljon lämmitti sydäntä ja mieltä? Ihana ystävä.

Rikkinäinen yöpöytä.

Vaikka juuri äsken kirjoitin, oli pakko ihan oman mielenterveyden kannalta jakaa vielä toinenkin asia.

Hyvä luoja sentään miten tolla koiralla on KOKO AJAN NÄLKÄ. Juuri äsken se melkein nielaisi yöpöydän vetonupin. Sai pureskelttua sen rikki, luuli että on syömistä. Sitten se nyppii minua koko ajan ja selvästi pyytää ruokaa. Kiva hei.

Dino myös syö pöydänreunoja, sormia ja varpaita, Jukua, työtuolia...Onko meille muuttanut kotiin uusi pentu?

Että sellaiset lääkkeiden sivuvaikutukset.



Kuva: Laura Kinnunen.

Yhdessä.

Eilen oli postilaatikossa tällainen. Äidiltä ja isältä. Tuli hyvä olo.

Häntä heiluu!

Tänä aamuna lisää piristymisen merkkejä. Aamulla kun heräsimme, koirat tipsuttelivat makuuhuoneeseen ja myös Dinon häntä heilui! Enää se ei vain maannut apeana ja kipeän oloisena. Liekö sitten kyse siitä että elimistö alkaa jo tottua lääkkeisiin vai siitä, että kohtausten jälkimainingit alkavat hiljalleen poistua?

Kuitenkin saatiin taas kokea vähän takapakkia aamulla. Dino sai jälleen pienen tärinä"kohtauksen. Seisomasennossa pää nuukahti hieman alaspäin pienen tärinän kera. Pelästyin, mutta se meni ohi. Annoin Barbivetin tunnin muita aamuja etuajassa.

Lähetin sähköpostia Aistiin ja selostin tilanteemme. Pyysin hieman lisäneuvoja ja että olisiko meidän syytä lähteä käymään siellä vastaanotolla.

Nyt Dinon maha on aivan sekaisin - se tästä puuttuikin. Kysyinkin lääkäriltä että mistä se johtuu. Katsotaan ehtiikö vastata tänään. Itse mietin että jos lääkkeistä? Tai sitten stressistä jonka kohtaukset aiheuttivat koiralle? Ole nyt tässä hullunviisas.

Näykkivä terroristi-Dino.

Ehdin huolestua jo siitä, ettei Dino pissaa ollenkaan. Viimeksi eilen aamulla oli käynyt asioillaan, joten tänä aamuna meinasi jo mennä hermot, kun pikkuisen lenkin aikana ei tapahtunut mitään.

Kunnes sitten, kun hörpin aamuteetä keittiössä, luokseni tipsuttelee Dino ja hellästi näykkäisee paidan hihaa. Jaaha, se oli merkki - ulos. Samalla kun ilahduin siitä, että kaikki on tältä osin kunnossa, ilahduin Dinon luonteesta. Vaikka koira onkin kuin outo, vieras eläin tällä hetkellä, siellä alla kyllä seikkailee ja pyrkii pintaan meidän terroristi-Dino.

Viime yö meni jo paljon paremmin. Dino nukkui meidän välissä koko yön. Välillä se heräili läähättämään. Vähän olenkin miettinyt, että onko tämä läähätys kaikuja kohtauksista vielä vai tekevätkö lääkkeet sen?

Nyt annoin aamupuuhiksi isot paahdetut lumpioluut koirille. Laitoin Jukun ulos syömään ettei tarvitse olla vahtimassa. Selvästi se aistii, että jokin ei ole kohdallaan. Ihmettelee Dinon käyttäytymistä ja jotenkin ei huomioi sitä ollenkaan.

Lääkkeitä, rakkautta, positiivista energiaa.

Nyt eletään maanantai-iltaa. Tai yötä jo melkein oikeastaan, kohti tiistaita. Dino nukkuu meidän sängyssä. Se on ollut omituinen, ei oma itsensä. Mutta senhän ne lääkkeet tekevät.

Lääkkeistä, tosiaan. Vaihtoehtoja ei enää jäänyt. Barbivet -lääkitys oli pakko aloittaa. Sunnuntaiaamuna ajoin uupumuksen kourissa kaupunkiin hakemaan lääkkeitä. Annoin niitä Dinolle yhden heti kun pääsin kotiin ja yhden illalla - lääkärin ohjeiden mukaan. (Barbivet 60 mg)

Tänä aamuna huomasin, että Dino sai ihmeellisiä sätkyjä, tärinäkohtauksia pään alueella. Nukuimme yhdessä kodinhoitohuoneen lattialla ja minä itkin. Yritin olla itkemättä ja pysyä lujana, mutta välillä vain murruin. Mietin, että selviääkö Dino tästä.

Soitin Aistiin aamulla klo 7.30. Sain ihanaa palvelua ja neurologille jätettiin soittopyyntö. Kun yhteentoista mennessä ei ollut kuulunut mitään, oli pakko yrittää jotain. Dinon pienet tärinä"kohtaukset" jatkuivat ja pelkäsin paljon. Soitin Aistiin ja sanoin, että on saatava apua ja pian. Hoitaja käveli neurologin luokse, mutta hän puhui toista puhelua. Sitten taas odotusta. En ehtinyt odottaa silti varmasti kuin muutaman minuutin, mutta ne tuntuivat pitkiltä.

Päätin soittaa omalle lääkärillemme. Hoitaja sai meille ajan muutaman tunnin päähän. Samaan aikaan puhuessani omalle lääkärille Aistista yritettiin soittaa. Ja ei kun soitto taas takaisin sinne.

Sain ohjeet antaa Dinolle kaksi Barbivetia heti lisää. Neurologi oli sitä mieltä, että tärinät olivat pienen pieniä kohtauksia, joista piti päästä pian eroon, sillä muuten tilanne olisi ollut hengenvaarallinen. Annoin kaksi lääkettä ja hetken päästä Dino veteli sikeitä ja tärinät hävisivät.

Oma eläinlääkäri teki perustarkistuksen. Sanoi, että Dino on olosuhteisiin nähden nyt hyvässä kunnossa.

Vielä tänään illalla Dino sai kaksi Barbivetia lisää. Huomenna aamulla neurologin ohjeistuksella palataan antamaan 1 tabletti aamuin illoin. Kahden viikon päästä otetaan verinäyte ja katsotaan lääkeainepitoisuus.

A sleeping husky is happy husky. Niinhän se yleensä. Nyt en todellakaan tiedä miten onnellinen Dino lääkehöyryissään ja kohtausten jäljiltä on. Onneksi itselläni on sellainen työ, että pystyn olemaan kotona jatkuvasti jos tilanteet sitä vaativat.

Mutta nyt on tsempattava itsensä, jotta koirakin aistii meissä positiivisen asenteen ja taistelutahdon. Mehän ei tästä murruta!

1, 2, 3, 4, 5, 6, 7...

Meillä elettiin painajaisten viikonloppua, joka kyllä jatkuu vieläkin mutta laimeampana.

Dino oli saanut lauantaiaamuna kohtauksen klo 10 aikoihin aamulla. Olin juuri silloin hakemassa vanhempiani meille talkoisiin. Koirat olivat häkissä ja mies sisällä. Kun näin Dinon, tiesin että se on saanut kohtauksen: kuolaa suupielet täynnä, pöllämystynyt ilme ja toisenkin koiran pää täynnä kuolaa.

Toisen kohtauksen Dino sai muutama tunti myöhemmin. Koirat olivat ulkotarhassa ja melkein suorilta jaloilta Dino alkoi krampata, nosti toista etutassua ylös ja kaatui maahan. Minä paniikissa ja kaikki muutkin...

Kolmas kohtaus elettiin kuuden maissa. Olin juuri jättämässä koirat sisälle, että saavat rauhoittua ja huilata. Yhtäkkiä Dino kramppaa keittiön lattialla. Tällä kertaa otin rauhassa. Soitettiin samalla päivystykseen, mutta suoraan sanottuna emme saaneet MITÄÄN apua paikalliselta eläinklinikalta, kaupungin omistamalta. Muuta päivystystä täällä ei ole. Paskaa.

Neljäs kohtaus koettiin kymmenen aikaan illalla. Taas keittiön lattialla kramppaamista. Dinolla kesti jo kauan palautua siitä. Tiesin että edessä on uneton yö.

Viides kohtaus klo 1 yöllä. Muistaakseni tämä sattui sohvalla Dinon nukkuessa. Oli laimempi mitä edelliset, mutta pissat tulivat silti alle.

Kuudes kohtaus kuuden aikaan aamulla. Nyt en edes muista missä tämä tuli, sisällä kuitenkin. Taas laimeampi kuin edelliset.

Tässä vaiheessa olin jo illalla 11 aikaan puhunut toisen kaupungin päivystävän eläinlääkärin kanssa. Päätös oli ihan selvä: epilepsialääkitys päälle ja äkkiä. Onneksi löysin Aistissa kirjoitetun reseptin kansiosta ja lähdin sunnuntaiaamuna seitsemän jälkeen hakemaan lääkkeitä. Ensimmäisen lääkkeen Dino sai su aamulla klo 8. (Kerron lääkeasiasta lisää toisessa postauksessa.)

Nukuin sohvalla aamun ja aamupäivän. No, tai torkuin. Heräsin kolinaan ja miehen huokaisuun: voi ei! Dino sätki taas keittiössä kohtauksen kourissa. Jossain vaiheessa kävi mielessä, että mitä jos tämä koira kuolee nyt tähän. Mitä me sitten tehdään?

Kohtausten välillä oli alkanut olla viisi-kuusi tuntia aikaa. Yritin olla katsomatta kelloa koko päivänä ja toivoin kädet ristissä ettei enää yhtään kohtausta. Makoilin Dinon vieressä, silittelin sitä ja juttelin sille koko elämän käänteet. Ajattelin, että läheisyys ja juttelu pitäisivät kohtaukset poissa.

Toinen lääke annettiin klo 18 illalla. Nyt tätä kirjoittaessani maanantaiaamuna klo 7.30 ollaan oltu ilman kohtauksi sunnuntain aamupäivän klo 11 jälkeen.

Dino ei ole oma itsensä. Vaeltaa pitkin taloa, yrittää syödä ja kirputtaa kaikkea ja kaikkia. Saa "sätkyjä" ja horjuu.

Puurovesi kiehuu!

Onnea ja rakkautta on koiraihmisen elämä täynnä. Meillä on tietyt aamurutiinit, jotka ovat ikävä kyllä kesäaikaan päässeet repsahtamaan. Kuumuuden vuoksi en ole voinut mennä edes pientä aamulenkkiä.

Mutta nyt kun lämpömittari näyttää ihania lukemia aamuseitsemän- ja kahdeksan välissä: alle plus 10, on ihan mahtavin ilma lenkille. Ensin mieheni ottaa koirat mukanaan postilaatikolle (kauempana isomman tien varrella) ennen kuutta. Sitten me lähdemme seitsemän ja puoli kahdeksan välissä omalle 20 minuutin aamulenkille. Takaisin tullessamme Dino tietää, että seuraavaksi saa ruokaa. Autotallin kulmalla irrotan otteeni hihnasta ja sanon "sisään". Sinne viilettää huskyseni intoa täynnä, ruokakuppia odottamaan.

Tänään keitettiin puuroa. Laitoin veden hellalle kiehumaan ja siksi aikaa siirryin töiden pariin. Laitoin musiikin päälle ja ajattelin, että kohta se vesi kiehuu. Unohdin koko veden.
Yhtäkkiä Dino on vieressäni ja tapittaa sinisillä silmillään minua. Samassa tajuan: vesi kiehuu! Aikamoinen koira, tuli kertomaan että no nyt, nyt se puurovesi kiehuu.

Kun ruoat oli maiskuteltu, pesin kupit ja istahdin taas koneen ääreen. Hetken kuluttua Dino seisoo taas vieressäni ja tapittaa silmiin. Olin unohtanut antaa aamuruoan jälkeisen keksin (koirien siis). Se on meidän rutiini ollut koko vuoden.

Kun keksit oli rouskutettu, huskyveljekset nukahtivat tyytyväisinä vierekkäin aamupäikkäreille.

Kaikella on tarkoituksensa.

Enpä meinannut löytää mistään Absinthiniumia. Kysäisin sähköpostilla Hakaniemen Apteekista ja lupasivat valmistaa sitä meille. Hienoa, toivottavasti tulee torstaiksi perille. 8 grammaa rakeita maksaa noin 18 euroa.

Monet kerrat olen miettinyt, että miksi juuri minun koiralleni piti tulla tällainen sairaus. Olenko tehnyt jotain väärin? Koska olen aina uskonut siihen, että kaikella on tarkoituksensa, niin varmasti myös tällä.

Vaikka on tyhmää ajatella, että juuri Dinon oli määrä sairastua epilepsiaan, niin jollain tasolla uskon siihen kuitenkin. Oli tarkoitus, että hoitomuodoksi otetaan Dinon kohdalla homeopaattiset tuotteet. Uskon vahvasti, että moni muu olisi jo aloittanut loppuelämän kestävän epilepsialääkityksen silloin, kun diagnoosi saatiin Aistista. Lääkärikin niin suositteli.

Kun puhuin kasvattajan kanssa, hän oli tyytyväinen ratkaisuuni. On aika rankka päätös periaatteessa olla hoitamatta rakasta lemmikkiään perinteisin lääketieteellisin keinoin. Sen päätöksen minä kuitenkin tein.

Kukaan ei voi koskaan tietää varmaksi oliko päätökseni oikea vai väärä. Voihan olla, että koska en aloittanut lääkkeitä, Dino alkaa saada pahempia kohtauksia. Toisaalta taas, jos olisin aloittanut lääkkeet, millainenhan Dino mahtaisi olla nyt?

Kaikella on tarkoituksensa. Siksi me valitsimme Dinon ja Dino valitsi meidät. Enkä voisi olla onnellisempi.



Kuva Laura Kinnunen.

Älä huolehdi, nauti.

Eläinlääkäri suositteli Dinolle alakulmikseen juurihoitoa tai pulpa-amputaatiota. Huomasin katkenneen hampaan lauantaina viime viikolla, enkä osaa sanoa milloin tapaturma on sattunut. Joten käsittääkseni pulpa-amputaatiota ei voida edes tehdä. En tiennyt mitä olisin sanonut lääkärille, joten kerroin miettiväni asiaa. Joka tapauksessa, edessä olisi reissu toiselle paikkakunnalle, sillä täällä ei moisia projekteja tehdä ollenkaan.

Nytpä siis mietin, kannattaako tehdä mitään vai annanko vain olla? Vinkkejä ja kokemuksia otetaan vastaan enemmän kuin mielellään. Hampaasta on katkennut terävin kärki ja hampaan ydin (?) on näkyvissä.

Sitten taas vähän epilepsia-asiaa. Soittelin Helenen kanssa tänään ja kerroin meidän kesästä. Nyt pitää hankkia absinthinum d3 rakeita ja antaa niitä Dinolle joka torstai. Absinthinum vaikuttaa ravinnon sulamiseen ja sen oikeaan suuntaan ohjaamiseen. Helenen mukaan Dinon kohtaukset ovat kramppeja, joista on mahdollista päästä kokonaan eroon. Absinthinumin tehtävänä olisi ruoan sulattaminen niin, ettei se "mene hermoihin ja aiheuta kramppeja". Absinthinum annetaan tästä lähtien myös aina heti kohtauksen jälkeen tai kohtauksen aikana mikäli mahdollista.

Ihanimmat ohjeet meille omistajille olivat, ettei Dinoa saisi kiihdyttää liikaa ja pitäisi elää rauhallisesti. Epilepsiakoiran omistajan pitäisi myös olla huolehtimatta ja nauttia koirasta juuri sellaisena kuin se on. Nytpä siis lopetan murehdinnat siitä, milloin seuraava kohtaus mahdollisesti olisi tuloillaan.

Älä huolehdi, nauti. Siinäpä ihanat elämänohjeet aivan kaikille.

Voi hammas.

Ihan niin kuin tuo koira ei olisi tarpeeksi pienen ikänsä aikana kärsinyt jos jonkinmoisesta tapahtumasta. Lauantaina huomattiin, että toisesta alakulmahampaasta on lohjennut pala. Ei näytä Dinoa haittaavan, mutta soitin äsken aikaa lääkärille, käydään näyttämässä. Siellä jo puhuttiin hampaan poistosta jos on niin pahasti lohjennut, voi jessus!

Nyt sormet ristiin, että päästään ihan säikähdyksellä vaan. Miten aina voi sattua ja tapahtua kaikenlaista noiden karvaisten kanssa?

Viides aamulenkillä.

Niin siinä sitten kävi. Viides kohtaus tuli kuin tulikin. Nyt kohtausten välillä oli 40 päivää, eli reippaasti yli kuukausi. Sekin on kai jo edistystä?

Lähdin aamulenkille koirien kanssa ja olin juuri päässyt tien yli, kun Dino alkoi kyökkiä. Pian hoputin molemmat koirat takaisin tien yli ja kotiojaan. Sidoin toisen koirani puuhun kiinni hihnalla ja seurasin Dinoa. Kyökkimisestä ja maiskuttelusta kului hetki kunnes koira kaatui maahan kyljelleen aivan tönkkönä. Raajat sätkivät, häntä painui jalkojen väliin tiukasti. Silmät muljahtelivat. Vatsasta kuului kovaa kurinaa.

Kohtausta ei kestänyt kuin hetken, mistä olen hyvin onnellinen. Tällä kertaa koira ei myöskään pitänyt huutoääntä, jota se aiemmin kohtausten aikana on pitänyt. Kun kohtaus oli ohi, silittelin Dinoa ja puhuin sille hiljaisella äänellä. Dino oli aivan hengästynyt, haisteli minua moneen kertaan, katsoi kauan silmiin ja tuli aivan kasvojen eteen haistelemaan. Aivan kuin se ei olisi heti ymmärtänyt minun olevan siinä.

Otin molemmat koirat remmeihin ja vein Jukun sisälle. Dinon vein vielä tekemään asiansa ulos. Lenkki jäi tekemättä, sillä Dino on aivan väsynyt. Yleensä sinne tänne säntäilevä huskyni seurasi minua pihalla kuin pieni pentu. En pitänyt edes remmistä kiinni, niin kiltisti se tassutteli perässäni.

Nyt Dino tuhisee työpöytäni alla. Annan molempien koirien levätä hetken, ennen kuin annan ruokaa.

Jukusta olen ylpeä. Se istui kohtauksen ajan nätisti paikoillaan, makoili hetken ja vain katseli Dinoa. Meillä ei onneksi siis ole pelkoa että Juku kävisi Dinon kimppuun jos Dino saa kohtauksen meidän poissa ollessa.

Nyt vaan taas pitäisi unohtaa koko kohtaus ja elää normaalia elämää.

Tänään olisi myös tarkoitus soittaa homeopaatilta uusia ohjeita.

Maailman suloisin näky.

En tiedä suloisempaa näkyä, kuin Dino makailemassa työpöytäni alla kieppiin käpertyneenä. Enkä tiedä lohduttavampaa elettä kuin kahden huskyn pään kurkistavan kainalostani kun surettaa ja itkettää. Jos minulla ei olisi koiria, mitä minulla olisi? Tyhjää, tylsää.

Vaikka miten huono päivä olisi, surut ja murheet työntyvät pois mielestä kun vain katseleekin näitä meidän arktisia ihmeitä. Ei siihen paljon vaadita. Joskus hiljaa itsekseni toivon, että osaisin elää kuten koirat: vailla huolta huomisesta, tästä hetkestä nauttien.

Kesällä on kuuma.

Kuuma. Ja se tuskastuttaa. Sekä itseä että koiria. Ehkä enemmän koiria kuitenkin. Sitä kuvittelee olevansa fiksu, kun herää ennen kuutta aamupalalle, vetää lenkkarit jalkaan ja kytkee koirat hihnoihin. "Mennään ajoissa aamulla lenkille, niin voi hyvin mennä tunnin lenkin."

Fiksuus loppuu siihen, kun ennen seitsemää hiki puskee naamaan vaikka on kävelty vasta kilometri. Koirat läähättävät kieli asfalttia viistäen. Ei auta, käännös takaisin kohti kotia.

Aika ajoin huomaan myös mutisevani, miten vihaan kesää. On hyttysiä, paarmoja, mäkäräisiä, ampiaisia, punkkeja. Voi paukura sentään, jalat ovat kuin hakatulla nurmikonleikkuun jälkeen.

Ja sitten iskee se huono omatunto, kun katselee koiria ulkotarhassa. Ihan niin kuin niiden tekisi mieli lenkille, mutta lämpömittari muistuttaa miettimään muutamaan kertaan: ei kannata.

Voi kesä sun kanssasi! No, helpotusta meidän koirille tuo isot rusto- ja potkaluut sekä oma uima-allas pihalla. Ja meitä kaikkia viilentää ilmalämpöpumppu sisällä.

Neljäs kohtaus.

Kyllä huomaa, että on kesä. Ei ole ollut aikaa päivitellä, mutta täältä tulee nyt.

Dino sai neljännen kohtauksensa 19.6. Se oli sunnuntaiaamu, noin klo 10, kun mieheni soitti, että Dino sai kohtauksen. Itse olin toisella puolen Suomea, tietysti. Kohtaus oli kestänyt korkeintaan 30 sekuntia ja koira oli toipunut hetkessä ennalleen. Aamukävelyn jälkeen oli läähättänyt normaalia enemmän, joten kyllä sen huomaa että kohtaus vie voimat aivan täysin.

Sydän jyskytti kun mieheni kertoi kohtauksesta. Mutta kun suljin puhelimen, en itkenyt. Tämä oli ensimmäinen kerta. Olenko jo tottunut kohtauksiin? Voiko niihin tottua ikinä? Ei kai, en usko.

Pettymys oli suuri, kun kohtaus tuli, juuri "ajallaan". Tosin, homeopaattiset oltiin juuri lopetettu. Eiväthän nekään sormia napsauttamalla toimi. Huoh, mutta silti...

Dino saa nyt joka torstaiaamu Calendula C6-rakeen. Sitä syödään kuuden viikon ajan, jonka jälkeen taas soitto homeopaatille.

Olen päättänyt, että tämä kesä ja alkusyksy mennään näillä homeopaattisilla ja annetaan ajan tehdä tehtävänsä. Olen sitä mieltä, etten halua "pumpata" koiraani vahvoja lääkkeitä ellei ole aivan pakko. Dinon kohdalla lääkkeitä ei vielä todellakaan tarvita. Kohtaus on tullut kerran 1,5-kuukaudessa ja se on ollut hyvin nopea ja palautuminen on tapahtunut nopeasti. Jos koiran pitää syödä vahvoja lääkkeitä koko elämänsä ajan, ne varmasti vaikuttavat koiraan jollain tavalla, aivan samoin kuin ihmiseenkin.

Meillä Dino elää normaalia "kotihuskyn" elämää. Viileillä kesäilmoilla treenataan talven rekeilyä ja potkukelkkailua varten, kuumilla keleillä uidaan ja syödään luita. Elämäntavoista on muuttunut vain ruokavalio enemmän ja enemmän barffaukseen. Dinon pitää saada olla husky, sellaiset vetohalut ja into juoksemiseen sillä on!

(Kuva: Laura Kinnunen)

Jännitystä ja reissua

Vietimme viikonlopun pois kotoa ja vanhempani vahtivat meillä koiria. Kieltämättä takaraivossa jyskytti ajatus, että saako Dino kohtauksen tänä viikonloppuna vai ei. Huokaisin helpotuksesta, kun soittoa ei tullut vanhemmiltani koko viikonlopun aikana.

Dino oli antanut isäni syöttää sille homeopaattiset tosi nätisti. Olivat muutenkin olleet tosi nätisti molemmat koirat. Mahtia. Ehkä ne tulee toisenkin kerran vahtimaan! No varmasti tulee.

Nyt on ollut niin pirun kuuma että meillä on lenkkeilyt jääneet ihan puolitiehen ja olemattomiin! Ei ole voinut kuvitellakaan että olisi lähtenyt kilsaa pidemmälle lenkille melkein 30 asteen lämpötiloissa. Onni on lasten uima-allas.

Väärä hälytys ja uudet valjaat.

Tänään on nyt sitten viides päivä homeopaattisilla. Dino alkaa jo olla tottunut pillerin ottamiseen. Sinne sen lykkään alahuulen ja hampaiden väliin, pidän kuonosta kiinni kymmenisen sekuntia ja sinne suli. Nätisti odottelee paikoillaan toimenpiteen ajan, huippua!

Tänään pelästyttiin, taas. Lähdin toisen koiran kanssa ulos ja mies soittaa perään, että Dino oksensi ja luuli jo että tulee kohtaus. Onneksi säästyi koira kohtaukselta ja oksennus johtui ihan jostain muusta.

Uudet valjaatkin saapuivat postissa. Mutta niinhän siinä kävi kuten arvelinkin. Omat mittaustaidot ovat selvästi pielessä, sillä valjaat eivät oikein istuneet. Komiat ne muuten olivat. Kuvattiin sitten molemmat koirat valjaat päällä ja laitettiin tekijälle. Josko hän nyt sitten katsoisi että mitä muutoksia kannattaisi tehdä. Äh miten urpo olo, mutta kantapään kautta. Ja pitäähän työvälineet olla just eikä melkein!

Vetoa!

Kun saimme "virallisen" diagnoosin, elämästä tuli ainakin hetkelliseksi hyvin arvaamatonta. Aivan jatkuvasti mietin, mitä Dino nyt tekee, ei kai se vain oksenna, ei kai vain tule kohtausta. Sairaus on jatkuvasti alitajunnassa. Sitä miettii ihan koko ajan. Vaikka ei saisi.

Olemme eläneet silti ihan normaalia elämää. Tänään laitoin Dinon päälle valjaat ja se sai vetää lenkillä, Juku kulki hihnassa vierellä. Kyllä taas näki miten Dino nautti. Huomaa kyllä mitä rotua on! Puolentoista tunnin lenkki mentiin metsässä ja kylillä. Oli kivaa vaikka vettä sateli ja lenkkarit kastuivat.

Äsken koirat saivat vatsansa täyteen ruokaa. Innostun barffauksesta koko ajan enemmän ja nyt tehosekoittimessa muussaantuivat parsakaali, kukkakaali, porkkana, nektariini (ihan muutama pala) ja valkosipulinkynnet. Lisäksi kupista löytyi naudanmahaa. Näytti maistuvan. Homeopaattikin oli sitä mieltä, että on hienoa, kun meillä barffaillaan. Nyt uunissa paistuu yrjölän puuro, huomenna taas sitä herkkua.

Tulipa mieleeni vielä hieman huomauttaa, että vaikka täällä kerroinkin mitä homeopaattista Dino saa, niin on syytä AINA kääntyä osaavan homeopaatin puoleen. En itsekään olisi lähtenyt kokeilemaan mitään umpimähkään. Kaikki riippuu aina koirasta ja sen luonteesta sekä sairauden oireista, jotka aina ovat yksilöllisiä.

Ensimmäinen pilleri.

Tänä aamuna Dino sai ensimmäisen Nux Vomican. Pienen pieni rae piti laittaa alahuulen ja hampaiden väliin sekä pitää koiraa sitten aloillaan sen aikaa että rae sulaa suuhun. Pari kertaa se sieltä kieri lattialle, mutta sitten vasta osasin oikean tekniikan. Dino ei onneksi ollut kovinkaan moksiskaan.

Eilen molemmat koirat valvoivat todella pitkään, kun meillä oli vieraita. Herättiinkin normaalia aiemmin ja lähdettiin aamulenkille vieraisiin maastoihin. Lenkkeiltiin jo aamuseitsemältä, oli hiljaista. Kilometrejä kertyi noin seitsemän, mikä on meille kyllä ihan järjetön aamulenkiksi. Mutta normaali päivälenkki :) Tulipa tehtyä se heti aamulla, nyt molemmat on ihan poikki ja nukkuvat tyytyväisinä.

Ensimmäinen päätös.

Se on nyt tehty. Päätös. Me emme aloita Dinolla vielä Barbivet-lääkitystä. Takaraivossa jyskytti kummallinen ajatus siitä, että älä aloita, kokeile ensin jotain muuta. Tarvitsin siihen vain varmistuksen ja pienen sysäyksen.

Soitin aamupäivällä Helenelle, homeopaatille, kasvattajan suosittelemalle. Onneksi tein niin. Sain ohjeet ja tilasin Hakaniemen Apteekista Helsingistä postitse kotiin Dinolle Nux Vomica C12 -tabletteja. Niitä aloitamme ottamaan aamuisin heti herättyämme. Tätä otetaan kolme viikkoa ja sitten otetaan yhteys Heleneen. Tietysti, jos jotain radikaalia tapahtuu ennen tätä, niin konsultoidaan Heleneä.

Helene oli ihana, asiantunteva ja pätevä. Puhelinkeskustelusta maksoin 30 euroa, hintaan kuuluu myös tämä kontrollisoitto.

Tarkoituksena on niin sanotusti puhdistaa ja luoda uusi tila Dinon kehoon. (Kuulostaa aivan taatusti monen mielestä huuhaalta, jaa, että tuollaista se akka meinaa, hah, ei varmana toimi.) Meillä tätä nyt kuitenkin kokeillaan.

Helene kyseli Dinon tietoja ja sen luonnetta. Hän sanoi, että epileptikkokoirat ovat usein hyvin tarkkaavaisia ympäristöstään ja myöskin ylijännittyneitä. Epilepsiakohtaukset ikään kuin purkavat tämän olon ulos kehosta.

Dinolle annetaan nyt myös hieman vähemmän proteiinipitoista ruokaa kuin ennen ja vältellään kaikenlaista kiihkoilua. Helene myös kehotti hieromaan Dinoa pitkillä sivelevillä vedoilla pitkin kehoa.

Kun lopetin puhelun, oloni oli helpottunut. Hymy palasi koko kehoon ja päätös tuntuu nyt oikealta.

Kukaanhan ei tiedä, auttavatko nämä Dinolla. Aika näyttää. Mutta näin on hyvä nyt.

Ajatuksia herättävää luettavaa...

http://personal.inet.fi/yritys/annamultanen/artikkeli-rokotukset.html

Puolitoista tuntia

Yö oli levoton. Ei niinkään Dinolla, vain minulla. Olin kuulevinani koko ajan, että nyt se kohtaus alkaa. Höristelin korviani ja nousin istumaan sängyssä: mitä Dino nyt tekee? Miksi se hengittää noin? Mihin se nyt menee? Ei kai se vain oksenna?

Keskellä yötä oli pakko nousta sängystä ylös ja mennä katsomaan missä koira on. Siellä se nukkui olohuoneessa ihan rauhallisesti. Emäntä se tässä nyt vaan hötkyili ja pätkäisi unet.

Juttelimme mieheni kanssa ja hän ehdotti, että eikö sitten kannattaisi kokeilla ensin niitä homeopaattisia. Vaikka eihän sekään mitenkään yksioikoista ole. Toiset eivät ole kuulleetkaan homeopaattisista ja ihmettelevät satavarmasti, että mitä ihmettä oikein jahkailen kun lääkärin määräämä resepti odottaa vieläkin siinä lipaston päällä.

Meillähän koirat viettivät yönsä ulkona tarhassa aina siihen päivään asti, kun Dinon ensimmäinen kohtaus tuli. (Tai kuka sitä tietää miten monta kohtausta on jo ehtinyt tulla, me emme vain ole olleet niitä näkemässä.) Nyt koirat nukkuvat sisällä. Ne viihtyivät ulkona niin hyvin, että säälitti ottaa ne sisälle. Nyt kaikki osapuolet ovat jo tottuneet järjestelyihin.

Toinen koiramme on seuranut vierestä kaikki kolme kohtausta. Ei ole ollut moksiskaan, haistellut vain. Toki olen vienyt sen aina pois, varmuuden vuoksi. Mutta onneksi on tullut nämä tilanteet niin, että on voinut seurata toisen koiran reaktioita. On helpompi jättää ne keskenään ulkotarhaan silloin, kun tarvitsee.

Puolentoista tunnin päästä soitan homeopaatille. Toivotaan, että olen puhelun jälkeen viisaampi. Yhdeltä homeopaatilta sain jo lyhyen vastauksen sähköpostiini. Hän on hoitanut epilepsiakoiria hyvin tuloksin. Eipä tuosta nyt paljon selkoa saa. Laitoin lisäkysymyksiä menemään, mutta saa nähdä vastaileeko hän. Tietysti vie hänen työaikaansa ja olen ymmärtänyt, että sähköposti"tapaamisista" veloitetaan myös. Joten tuskin kukaan ilmaiseksi alkaa neuvomaan.

Homeopatia vai ei?

Olen koko päivän pohtinut, jutellut muiden kanssa, kääntänyt, vääntänyt, itkenyt ja taas miettinyt. En ole vieläkään päättänyt kallistunko kokeilemaan homeopaattisia vai aloitanko Barbivet-lääkityksen.

Soitan huomenna kasvattajan suosittelemalle homeopaatille. Katsotaan tulenko siitä viisaammaksi. Toivon ainakin.

Surua ja hämmennystä.

Minä itkin äsken. Tunteet saivat vallan. Molemmat koirani tipsuttivat katsomaan mikä on hätänä, Dino puski syliin tapansa mukaan "lohduttamaan".

Meillä oli eilen kummallinen päivä. Dinolla todettiin idiopaattinen epilepsia. Diagnoosin saimme Vantaan Aistista. Lähdimme aamulla matkaan ja Dino jätettiin tutkimuksiin pariksi tunniksi. Pään magneettikuvat otettiin nukutuksessa. Kaikki oli niissä hyvin. Tutkimukset maksoivat yhteensä 830 euroa.

Palvelu oli hyvää ja hoito laadukasta. Dinolle kirjoitettiin reseptiksi Barbivet. Se resepti odottaa lipaston päällä, että minä tekisin päätökseni lääkityksen aloittamisesta.

Yritin selailla nettiä läpi, jotta löytäisin jonkun muun samanlaisia mietteitä siitä, aloittaako lääkitys vai ei. Toisena vaihtoehtona meillä on homeopaattinen hoitomuoto. Siksi päätin perustaa oman blogin.

Dino on saanut kolme kohtausta: 4.3., 10.4. ja 14.5. Kaksi ensimmäistä kohtausta kestivät 1-2 minuuttia, joiden jälkeen koira palautui ennalleen aivan muutamissa minuuteissa. Kolmas kohtaus kesti vain noin 30 sekuntia ja koira palautui ennalleen hetkessä.

Lääkäri suositteli lääkityksen aloittamista. Mielessäni jomottaa mahdolliset sivuoireet, kuten elimistön kestäminen ja koiran käytöksen muuttaminen. Ja kun lääkkeet aloitetaan, onko niistä apua? Tarvitaanko niitä?