Pientä pohdintaa

Olin jo aikeissa kirjoitella eilen. Nyt on hyvä hetki, kun aurinko on noussut ja talossa hiljaista. Kohta on juhannus.

Kun Dino sai viimeisimmän kohtauksen, valvoin taas puolen yötä. Seuraavana päivänä olin väsynyt ja kiukkuinen, ei kai ihme.

Enää ei ole kyyneleitä tullut, kun Dino saa kohtauksen. Mieluusti jo menisin koko tilanteesta pois, antaisin Henkan hoitaa. Kohtauksiin on turtunut. Ne ovat hirveitä, mutta silti niihin on tottunut.

Toisaalta on aika ristiriitaista sanoa, että kohtauksiin tottuu. Sillä jokainen kerta, kun herään kolahduksiin ja koira taistelee kohtauksen kourissa, sitä väkisinkin ajattelee: entä jos se oli nyt tässä? Entä jos kohtauksia tulee tällä kertaa niin monta peräkkäin, ettei mitään ole enää tehtävissä? Entä jos Dino kuolee? Miten ikinä voisin luopua siitä? Ajatukset ehtivät juosta reippaasti alle minuutin kestävän kohtauksen aikana jopa siihen asti, että mietin miten pystyn enää samalla viikolla tekemään töitä jos Dino menehtyy.

Toivon vain aina, ettei kenenkään tarvitse taistella saman sairauden kanssa kuin mitä meillä tehdään. Vaikkakin muuten eletään aivan normaalia elämää, eivätkä kohtaukset vaikuta arkeen tai Dinoon muuten mitenkään, ei se aina silti helppoa ole.

Ei edes kuukautta väliä

Hieman vajaa klo 02 heräsin kun Dino kramppasi sängyn vieressä. Lyhyt kohtaus jota ei onneksi, kop kop, seurannut toista. Annoin 90mg Barbivetia ja myöhemmin vielä peräpuikon. Ravaaminen sisällä jäi lyhyeksi, Dino nukahti melko pian.

Ennen nukkumaanmenoa taas aavistin tämän. Olin Dinon kanssa ulkona ja se oli todella levoton. Seuraavaksi kyllä ennakoin ja annan lääkettä kun hiukankaan näyttää siltä, että kohtaus tekisi tuloaan.

Voi tätä surkeutta :/