Viides aamulenkillä.

Niin siinä sitten kävi. Viides kohtaus tuli kuin tulikin. Nyt kohtausten välillä oli 40 päivää, eli reippaasti yli kuukausi. Sekin on kai jo edistystä?

Lähdin aamulenkille koirien kanssa ja olin juuri päässyt tien yli, kun Dino alkoi kyökkiä. Pian hoputin molemmat koirat takaisin tien yli ja kotiojaan. Sidoin toisen koirani puuhun kiinni hihnalla ja seurasin Dinoa. Kyökkimisestä ja maiskuttelusta kului hetki kunnes koira kaatui maahan kyljelleen aivan tönkkönä. Raajat sätkivät, häntä painui jalkojen väliin tiukasti. Silmät muljahtelivat. Vatsasta kuului kovaa kurinaa.

Kohtausta ei kestänyt kuin hetken, mistä olen hyvin onnellinen. Tällä kertaa koira ei myöskään pitänyt huutoääntä, jota se aiemmin kohtausten aikana on pitänyt. Kun kohtaus oli ohi, silittelin Dinoa ja puhuin sille hiljaisella äänellä. Dino oli aivan hengästynyt, haisteli minua moneen kertaan, katsoi kauan silmiin ja tuli aivan kasvojen eteen haistelemaan. Aivan kuin se ei olisi heti ymmärtänyt minun olevan siinä.

Otin molemmat koirat remmeihin ja vein Jukun sisälle. Dinon vein vielä tekemään asiansa ulos. Lenkki jäi tekemättä, sillä Dino on aivan väsynyt. Yleensä sinne tänne säntäilevä huskyni seurasi minua pihalla kuin pieni pentu. En pitänyt edes remmistä kiinni, niin kiltisti se tassutteli perässäni.

Nyt Dino tuhisee työpöytäni alla. Annan molempien koirien levätä hetken, ennen kuin annan ruokaa.

Jukusta olen ylpeä. Se istui kohtauksen ajan nätisti paikoillaan, makoili hetken ja vain katseli Dinoa. Meillä ei onneksi siis ole pelkoa että Juku kävisi Dinon kimppuun jos Dino saa kohtauksen meidän poissa ollessa.

Nyt vaan taas pitäisi unohtaa koko kohtaus ja elää normaalia elämää.

Tänään olisi myös tarkoitus soittaa homeopaatilta uusia ohjeita.

Maailman suloisin näky.

En tiedä suloisempaa näkyä, kuin Dino makailemassa työpöytäni alla kieppiin käpertyneenä. Enkä tiedä lohduttavampaa elettä kuin kahden huskyn pään kurkistavan kainalostani kun surettaa ja itkettää. Jos minulla ei olisi koiria, mitä minulla olisi? Tyhjää, tylsää.

Vaikka miten huono päivä olisi, surut ja murheet työntyvät pois mielestä kun vain katseleekin näitä meidän arktisia ihmeitä. Ei siihen paljon vaadita. Joskus hiljaa itsekseni toivon, että osaisin elää kuten koirat: vailla huolta huomisesta, tästä hetkestä nauttien.

Kesällä on kuuma.

Kuuma. Ja se tuskastuttaa. Sekä itseä että koiria. Ehkä enemmän koiria kuitenkin. Sitä kuvittelee olevansa fiksu, kun herää ennen kuutta aamupalalle, vetää lenkkarit jalkaan ja kytkee koirat hihnoihin. "Mennään ajoissa aamulla lenkille, niin voi hyvin mennä tunnin lenkin."

Fiksuus loppuu siihen, kun ennen seitsemää hiki puskee naamaan vaikka on kävelty vasta kilometri. Koirat läähättävät kieli asfalttia viistäen. Ei auta, käännös takaisin kohti kotia.

Aika ajoin huomaan myös mutisevani, miten vihaan kesää. On hyttysiä, paarmoja, mäkäräisiä, ampiaisia, punkkeja. Voi paukura sentään, jalat ovat kuin hakatulla nurmikonleikkuun jälkeen.

Ja sitten iskee se huono omatunto, kun katselee koiria ulkotarhassa. Ihan niin kuin niiden tekisi mieli lenkille, mutta lämpömittari muistuttaa miettimään muutamaan kertaan: ei kannata.

Voi kesä sun kanssasi! No, helpotusta meidän koirille tuo isot rusto- ja potkaluut sekä oma uima-allas pihalla. Ja meitä kaikkia viilentää ilmalämpöpumppu sisällä.

Neljäs kohtaus.

Kyllä huomaa, että on kesä. Ei ole ollut aikaa päivitellä, mutta täältä tulee nyt.

Dino sai neljännen kohtauksensa 19.6. Se oli sunnuntaiaamu, noin klo 10, kun mieheni soitti, että Dino sai kohtauksen. Itse olin toisella puolen Suomea, tietysti. Kohtaus oli kestänyt korkeintaan 30 sekuntia ja koira oli toipunut hetkessä ennalleen. Aamukävelyn jälkeen oli läähättänyt normaalia enemmän, joten kyllä sen huomaa että kohtaus vie voimat aivan täysin.

Sydän jyskytti kun mieheni kertoi kohtauksesta. Mutta kun suljin puhelimen, en itkenyt. Tämä oli ensimmäinen kerta. Olenko jo tottunut kohtauksiin? Voiko niihin tottua ikinä? Ei kai, en usko.

Pettymys oli suuri, kun kohtaus tuli, juuri "ajallaan". Tosin, homeopaattiset oltiin juuri lopetettu. Eiväthän nekään sormia napsauttamalla toimi. Huoh, mutta silti...

Dino saa nyt joka torstaiaamu Calendula C6-rakeen. Sitä syödään kuuden viikon ajan, jonka jälkeen taas soitto homeopaatille.

Olen päättänyt, että tämä kesä ja alkusyksy mennään näillä homeopaattisilla ja annetaan ajan tehdä tehtävänsä. Olen sitä mieltä, etten halua "pumpata" koiraani vahvoja lääkkeitä ellei ole aivan pakko. Dinon kohdalla lääkkeitä ei vielä todellakaan tarvita. Kohtaus on tullut kerran 1,5-kuukaudessa ja se on ollut hyvin nopea ja palautuminen on tapahtunut nopeasti. Jos koiran pitää syödä vahvoja lääkkeitä koko elämänsä ajan, ne varmasti vaikuttavat koiraan jollain tavalla, aivan samoin kuin ihmiseenkin.

Meillä Dino elää normaalia "kotihuskyn" elämää. Viileillä kesäilmoilla treenataan talven rekeilyä ja potkukelkkailua varten, kuumilla keleillä uidaan ja syödään luita. Elämäntavoista on muuttunut vain ruokavalio enemmän ja enemmän barffaukseen. Dinon pitää saada olla husky, sellaiset vetohalut ja into juoksemiseen sillä on!

(Kuva: Laura Kinnunen)