Huomenna on tärkeä päivä

Meillä on huomenna jännä päivä. Dino viedään verikokeille heti aamulla. Katsotaan lääkeainepitoisuus veressä.

Ihmiset, jotka eivät näe Dinoa usein, sanovat että koira vaikuttaa samalta kuin ennen. Me ja sellaiset, jotka ovat Dinon kanssa enemmän tekemisissä, huomaavat hienoisen eron. Väsynyt Dino on edelleen, lääkkeitä on nyt syöty hieman yli kaksi viikkoa. Kompuroinnit ovat aika tavalla historiaa, mutta lenkillä hidastelu on vielä kuvioissa.

Tuntuu myös, että Dino on vähän lihonnut. Olen tarkkaillut sen ruokamääriä ja pudottanut sitä tarkoituksella. Viimeiset puolitoista viikko se on syönyt kallista purkkilääkeruokaa vatsansa takia. Nyt masu tuntuu taas toimivan, mutta saa nähdä kuinka kauan :/ On inhottavaa kun en oikein tiedä mistä se johtuu. Eliminaatiodieetti onkin sitten seuraava askel, voi huoh!

Mutta muuten meillä on eletty oikein iloista ja koiramaista elämää! Odottelen vielä vähän, että ilmat viilenevät ja aloitan sitten Dinon kanssa vetotreenit hiljalleen. Pawtrekker odottelee jo pihassa malttamattomana...Jukun kanssa kun se ei suju yhtä hyvin! Juku-herra se kun saattaa hypähtää kesken kaiken ojanpohjalle ja siellä sitä sitten ollaankin, koira, menopeli ja emäntä. Mutta onneksi treenatessa kaikki kehittyy ;)

Punaiset valjaat.

Nyt ollaan jo aika hyvin päästy kaikista rutiineista kiinni. Eilen mentiin vauhdikkaampi lenkki, kun laitoin Jukun valjaisiin ja kiinni vetovyöhön. Dino tapsutteli vieressä hihnassa. Kunhan se pääsee lääkkeiden alkuvaikutuksista eroon, puetaan Dinollekin valjaat päälle.

Siinä kun Juku paineli kuin viimeistä päivää punaiset valjaat päällänsä, tuli mieleen että mitenköhän mahtaa käydä meidän talvisten vetotreenien? Reki odottaa varastossa, että tästä toisesta talvesta tulisi edes vähän parempi kuin viime talvesta. Ei siis säiden puolesta, vaan sen, että veljekset oppisivat taas hitusen lisää ja päästäisiin enemmän kuin vajaa kilometri eteenpäin. Saa nähdä...

Muuten, aivan kuin Jukulla olisi ollut vetovaljaat elämänsä ensimmäistä kertaa päällä. Vaikka ei todellakaan siis ollut. Nuori herra poukkoili yhtäkkiä keskelle tietä eikä selvästikään käsittänyt että mitä silloin pitikään tehdä kun on valjaa päällä. Loppumatkasta Juku raahusteli perässäni, minä valjaista kiinni pitäen, että tulehan nyt, mennään kotiin.

Se oli siis syksyn ensimmäinen vetolenkki! Eikä se silti ihme, tuo Jukun toiminta. Koko kesä lukuunottamatta yhtä ainoaa kertaa, ovat valjaat levänneet kaapissa odottaen viileitä kelejä.

Yhdessä, hiljalleen.

Tänään päästiin Dinon kanssa normaalille päivälenkille. Aika hiljaista menoa on...Mutta jos tästä jotain positiivista pitää hakemalla hakea, niin...Dino ei vedä hihnassa. Ei sitten yhtään. Raukalla on niin kömpelöä menoa toisinaan, että hihnassa kiskominen ei taida olla ensimmäisenä listalla.

Oli siis vallan ihanaa kulkea metsätietä Dinon kanssa kahdestaan ja nauttia hetkestä. Ei ollut kiire mihinkään ja koira nautti uusista hajuista ja pitkästä lenkistä.

Vieläkin säpsähdän jokaista erikoista ääntä. Öisin saatan pompata sängystä aivan yhtäkkiä tarkastamaan, onko Dino kunnossa. Toivottavasti nämä tavat häipyvät pian...Ei ole mukavaa olla koko ajan "valmiudessa". Eiköhän se siitä.

Aika tavalla muuten piristi yhden parhaimman ystäväni lausahdus: "Jos jotain hyvää tässä tilanteessa on, niin se, ettei kukaan taatusti hoitaisi Dinoa yhtä hyvin kuin sinä."

Arvatkaahan vaan miten paljon lämmitti sydäntä ja mieltä? Ihana ystävä.

Rikkinäinen yöpöytä.

Vaikka juuri äsken kirjoitin, oli pakko ihan oman mielenterveyden kannalta jakaa vielä toinenkin asia.

Hyvä luoja sentään miten tolla koiralla on KOKO AJAN NÄLKÄ. Juuri äsken se melkein nielaisi yöpöydän vetonupin. Sai pureskelttua sen rikki, luuli että on syömistä. Sitten se nyppii minua koko ajan ja selvästi pyytää ruokaa. Kiva hei.

Dino myös syö pöydänreunoja, sormia ja varpaita, Jukua, työtuolia...Onko meille muuttanut kotiin uusi pentu?

Että sellaiset lääkkeiden sivuvaikutukset.



Kuva: Laura Kinnunen.

Yhdessä.

Eilen oli postilaatikossa tällainen. Äidiltä ja isältä. Tuli hyvä olo.