Neuvoja hakemaan

Tänään lähdemme ajelemaan Vantaalle Aistiin tunnin päästä. Käytämme Dinon kontrollissa ja haluan puhua neurologin kanssa kasvokkain.

Viimeisin kohtaus tuli 9.2.2012. Kesti noin 15 sekuntia. Toista kohtausta ei perään tullut, onneksi.

Kohtausten välillä on nyt noin kuukausi ja viikko huolimatta lääkkeistä 90 mg x 2 / vrk. Lääkeainepitoisuus verestä mitattiin jälleen 24.1.2012. Kaikki oli kohdillaan.

Katsotaan mitä neurologi meille sanoo!

Syvä huokaus.

Uudenvuodenaattona melkein tasan klo 8 Dino sai kohtauksen, taas sängyn alla puolittain ollessaan. Tosi lyhyt, ehkä jopa alle 10 sek. Nyt laitoin peräpuikon. Dino ravasi ympäri kämppää ja aavistin sen tekevän uutta kohtausta kuten viimeksikin. Yritin viedä ulos, silitellä, taputella, jutella, keksiä tekemistä. Mutta ei. Vajaan tunnin kuluttua tuli toinen, pahempi kohtaus.

Dino halusi jatkuvasti makuuhuoneeseen ja se tuijotti huoneen ikkunasta ulos takapihalle. Ensimmäisen ja toisen kohtauksen välissä annoin lisää lääkettä, toisen Barbivet 60 mg. Illalla annoin kaksi lisää. Kohtauksia ei eilen enää tullut.

Nostin nyt annostusta puoleentoista pilleriin per antokerta. Sain nämä ohjeet viimeksi meidän neurologilta.

En tiedä mikä laukaisi taas kohtaukset näin tiiviisti. Tällä kertaa itkin vasta jälkeenpäin. Itkin ja surin, että miksi juuri Dinolla. Taas sitä kävi niitä samoja tunteita läpi kuin ennenkin. Se tuntuu aina yhtä lohduttomalta. Mutta ei auttaisi surra. On katsottava rohkeasti eteenpäin, itsevarmana ja luoda koiralle turvallinen olo. Kaikki selviää, kunhan lääkepitoisuus saadaan veressä taas kohdilleen.

Meidän talvi

Aikaa on kulunut kovasti siitä kun viimeksi kirjoitin. Dino on saanut viimeisen kirjoituksen jälkeen kolme kohtausta. Ensimmäinen tuli lokakuun 27.päivä. Tietysti juuri silloin olin kahden päivän pituisella työmatkalla. Kohtaus oli kuitenkin lievä ja jäi yhteen. Eli melkeinpä kaksi kuukautta saatiin olla ilman kohtauksia.

Kunnes tuli joulukuu ja 8. päivä. Heräsin 05.15 kun Dino kouristeli sängyn alla. Kohtaus kesti noin 10 sekuntia, joten ei siis kauaa. Annoin heti lääkettä, Barbivetia. Kului tunti ja Dino sai työpöytäni alla toisen kohtauksen. Lisää lääkettä, yksi tabletti.

Sitten pääsi itku ja aloin soitella lääkäriaikaa. Menimme päivystykseen mutta eihän siitä mitään hyötyä sinänsä ollut. Sain Vantaalta Aistista neuvot meitä hoitaneelta neurologilta antaa ko. päivän yhteensä neljä tablettia 60 mg Barbivetia ja sen jälkeen jatkaa taas yhdellä aamulla ja yhdellä illalla. Jos kohtauksia tulee, nostetaan annos puoleentoista tablettiin per aamu ja per ilta.

Ihmisen mieli on ihmeellinen. Pelkäsin hullunua tuona päivänä, ettei Dino selviä enää. Että se saa lisää kohtauksia. Että lääkkeet eivät auta. En ole nukkunut viikkoon öitäni kunnolla, sillä luulen kuulevani kolinaa, eli kohtauksen ääniä.

Nyt en taas enää pelkää niin kovasti. Dino on oma itsensä, normaali. Silti takaraivossa jyskyttää huoli seuraavasta mahdollisesta kohtauksesta.

Ei tätä tunnetta ja kohtaloa toivoisi kenellekään omistajalle saati sitten koiralle...

Ihana lokakuu ja hyviä uutisia!

Anteeksi hiljaisuus blogissa!

Dinolta otettiin lääkeainepitoisuus verestä ja kaikki on siltä osin hyvin, ihanaa!

Lääkeainepitoisuus oli 29.

Meillä on aloitettu syksyn vetotreenit hiljalleen ja hyvin on mennyt. Dino tykkää vetää ja juosta varsinkin pawtrekkerin edessä, joten siihen taidetaan panostaa tänä syksynä vielä enemmän. Vielä kun uskaltaisi laittaa molemmat koirat menopelin eteen ;)

Huomenna on tärkeä päivä

Meillä on huomenna jännä päivä. Dino viedään verikokeille heti aamulla. Katsotaan lääkeainepitoisuus veressä.

Ihmiset, jotka eivät näe Dinoa usein, sanovat että koira vaikuttaa samalta kuin ennen. Me ja sellaiset, jotka ovat Dinon kanssa enemmän tekemisissä, huomaavat hienoisen eron. Väsynyt Dino on edelleen, lääkkeitä on nyt syöty hieman yli kaksi viikkoa. Kompuroinnit ovat aika tavalla historiaa, mutta lenkillä hidastelu on vielä kuvioissa.

Tuntuu myös, että Dino on vähän lihonnut. Olen tarkkaillut sen ruokamääriä ja pudottanut sitä tarkoituksella. Viimeiset puolitoista viikko se on syönyt kallista purkkilääkeruokaa vatsansa takia. Nyt masu tuntuu taas toimivan, mutta saa nähdä kuinka kauan :/ On inhottavaa kun en oikein tiedä mistä se johtuu. Eliminaatiodieetti onkin sitten seuraava askel, voi huoh!

Mutta muuten meillä on eletty oikein iloista ja koiramaista elämää! Odottelen vielä vähän, että ilmat viilenevät ja aloitan sitten Dinon kanssa vetotreenit hiljalleen. Pawtrekker odottelee jo pihassa malttamattomana...Jukun kanssa kun se ei suju yhtä hyvin! Juku-herra se kun saattaa hypähtää kesken kaiken ojanpohjalle ja siellä sitä sitten ollaankin, koira, menopeli ja emäntä. Mutta onneksi treenatessa kaikki kehittyy ;)

Punaiset valjaat.

Nyt ollaan jo aika hyvin päästy kaikista rutiineista kiinni. Eilen mentiin vauhdikkaampi lenkki, kun laitoin Jukun valjaisiin ja kiinni vetovyöhön. Dino tapsutteli vieressä hihnassa. Kunhan se pääsee lääkkeiden alkuvaikutuksista eroon, puetaan Dinollekin valjaat päälle.

Siinä kun Juku paineli kuin viimeistä päivää punaiset valjaat päällänsä, tuli mieleen että mitenköhän mahtaa käydä meidän talvisten vetotreenien? Reki odottaa varastossa, että tästä toisesta talvesta tulisi edes vähän parempi kuin viime talvesta. Ei siis säiden puolesta, vaan sen, että veljekset oppisivat taas hitusen lisää ja päästäisiin enemmän kuin vajaa kilometri eteenpäin. Saa nähdä...

Muuten, aivan kuin Jukulla olisi ollut vetovaljaat elämänsä ensimmäistä kertaa päällä. Vaikka ei todellakaan siis ollut. Nuori herra poukkoili yhtäkkiä keskelle tietä eikä selvästikään käsittänyt että mitä silloin pitikään tehdä kun on valjaa päällä. Loppumatkasta Juku raahusteli perässäni, minä valjaista kiinni pitäen, että tulehan nyt, mennään kotiin.

Se oli siis syksyn ensimmäinen vetolenkki! Eikä se silti ihme, tuo Jukun toiminta. Koko kesä lukuunottamatta yhtä ainoaa kertaa, ovat valjaat levänneet kaapissa odottaen viileitä kelejä.

Yhdessä, hiljalleen.

Tänään päästiin Dinon kanssa normaalille päivälenkille. Aika hiljaista menoa on...Mutta jos tästä jotain positiivista pitää hakemalla hakea, niin...Dino ei vedä hihnassa. Ei sitten yhtään. Raukalla on niin kömpelöä menoa toisinaan, että hihnassa kiskominen ei taida olla ensimmäisenä listalla.

Oli siis vallan ihanaa kulkea metsätietä Dinon kanssa kahdestaan ja nauttia hetkestä. Ei ollut kiire mihinkään ja koira nautti uusista hajuista ja pitkästä lenkistä.

Vieläkin säpsähdän jokaista erikoista ääntä. Öisin saatan pompata sängystä aivan yhtäkkiä tarkastamaan, onko Dino kunnossa. Toivottavasti nämä tavat häipyvät pian...Ei ole mukavaa olla koko ajan "valmiudessa". Eiköhän se siitä.

Aika tavalla muuten piristi yhden parhaimman ystäväni lausahdus: "Jos jotain hyvää tässä tilanteessa on, niin se, ettei kukaan taatusti hoitaisi Dinoa yhtä hyvin kuin sinä."

Arvatkaahan vaan miten paljon lämmitti sydäntä ja mieltä? Ihana ystävä.