Neurobion forte

Lukuisat illat olen googlaillut vaihtoehtoja, mitä voisi Dinolla vielä kokeilla. Sitten törmäsin taas B-vitamiiniin, Neurobien Forteen. Tuttu vitamiini, jota itsekin olen popsinut silloin tällöin säännöllisesti. Sitten aloin lukea artikkeleita ja kokemuksia. Mistään ei löytynyt mitään faktaa sille, että siitä epilepsiassa jotain hyötyä olisi. Muihin sairauksiaan tätä oli kuitenkin lääkäri suositellut ja kun siellä täällä kuitenkin vilahti nimi epilepsia, päätin marssia apteekkiin ja kokeilla sen syöttämistä Dinolle.

En tiedä onko sattumaa vai ei, mutta nyt edellisestä kohtauksesta on kohta kaksi viikkoa. Viimeksi väli on ollut viikko. Dino on syönyt nyt viikon ajan tätä vitamiinia.

Neurobien Fortesta kerrotaan seuraavaa:

Neurobion forte-valmistetta käytetään B-ryhmän vitamiinien puutoksen ehkäisyyn ja hoitoon. Sen vaikuttavat aineet ovat tiamiini (B1-vitamiini) 100 mg, pyridoksiini (B6-vitamiini) 200 mg) ja syanokobalamiini (B12-vitamiini) 0,2 mg.


Tämä on bongattu täältä: http://www.koiraneuvola.fi/keskustelu/viewtopic.php?p=7029

- Syötä koirallesi silloin tällöin kuuriluontoisesti neurobion forte-nimistä b-vitamiiniyhdistettä (tämän neuvon sain ongelmakoirakouluttajalta, stressi kuluttaa b-vitamiinivarantoja ja b-vitamiinien puute lisää taas stressiä entisestään) 

Tuota ylläolevaa mietiskelinkin, että onhan Dinon kroppa melkoisessa stressitilanteessa useinkin. Toki tuo on vain poiminta keskustelupalstalta eikä anna mitään faktaa asiasta kuitenkaan.


Katsellaan, kuunnellaan.

Aaltojen hurmiossa

Me kävimme tänään Dinon kanssa meressä uimassa. Voi kuinka viileä vesi virkisti ja Dino nautti. 

Hiekka pöllysi vielä autossakin ja suolavesi kiilteli huskysen turkilla. 

Kotona uni maittoi <3

Tyhjyys

Mietin otsikkoa. En keksinyt mitään. Päässä jyskytti ja olo tuntui ontolta. Tyhjyydeksi sitä kuvailisin. 

Dino nukkuu sohvalla. Me veimme sen uimaan tänään, sitä se rakastaa. Ruokaa, uimista ja kananmunia, niitä se rakastaa eniten. Pitääkin huomenna keittää kananmunat aamupalaksi pojille.

Olo on hirveä. Totesin tänään että jos dino saa nyt kohtauksen vielä lähiaikoina, niin me emme voi Dinoa varmaan enää täällä pitää. Sen ääneen sanominen repii rikki. Päätöksen tekeminen tuntuu epäreilulta. 

Tänään voimme ainakin vielä kuulla tuhisevan huskyn ääntelyitä ja olla kiitollisia jokaisesta hetkestä.

Sinua niin rakastan.

Dinon kohtausväli tihentyi. Päätin, että luovun kohtauspäiväkirjan pitämisestä. Ketä se enää auttaa? Ei siitä ainakaan hyvä mieli tule.

Eilen illalla tuli kohtaus joka saatiin hallintaan kahdella stesolid-ruiskeella. Voi pienen pieni husky-huskynen...

Ja sitten itkin. Itkin kohtauksen aikana. Itkin sen jälkeen. Mutta niin ettei Dino huomaisi. Itkin sängyssä ja  itkin aamulla. Itken nyt.

Ei tämä ole helppoa. Kenellekään en tätä toivo. Jos vain ikinäkään tiedätte että koiran suvussa on periytyvää epilepsiaa, älkää teettäkö niillä pentuja! Älkää ottako itsellenne sellaista koiraa.



On ollut paha sanoa sitä ääneen. Toivoin ettei näitä asioita olisi tarvinnut miettiä. Että Dino saisi elää vanhaksi herrasmieheksi, iloita leikeistä ja talvista. Nyt se ei enää tunnu siltä. Olemme joutuneet miettimään mikä on Dinolle parasta. Viis meistä. Tai minusta. Kyllä minä jaksan mutta päätöksenteko on aivan hirveää, en saata tehdä sitä mutta kuka sen puolestani tekisi?

Emme missään nimessä haluaisi, että tulee tilanne jolloin Dino saa kohtauksen tai kohtausryppään jonka vuoksi se kuolee. Haluaisin, että Dino saisi lähteä täältä kauniisti, että saisin sanoa sille hyvästit ja silittää, antaa suukon.... Pahin painajainen olisi joutua luopumaan Dinosta silloin kun se ei ole itsensä. Ja niin kamalaa kuin se onkin, niin tätä päätöstä joudumme täällä nyt pallottelemaan. Tilanne ei näytä mitenkään hyvältä.

Jos Dino olisi jatkuvasti aivan älyttömän huonossa kunnossa eikä pystyisi mihinkään, olisi päätöksen tekeminen helpompaa. Nyt tämä tilanne tuntuu aivan älyttömän kipeältä ja ylipääsemättömältä. Dino on niin ihana oma itsensä. Se heiluttaa häntää kun herään, tänäänkin. Odottaa ruokaa malttamattomana ja syö järjettömällä ruokahalulla. Leikkii kanssani pallolla tarhassa ja välillä yrittää pomottaa, kuten se on aina tehnyt. Juuri tällä viikolla me lähdimme aamuyöllä lenkille kun ei uni tullut. Oli viileää, aurinko juuri nousemassa ja linnut lauloivat, jänikset juoksivat pellolla. Ja me ihailimme maisemaa. Imin itseeni kaiken sen kauneuden.


En minä tiedä eikä varmasti kukaan muukaan tiedä. Voi miten tästä eteenpäin jatkettaisiin.

Sinä sydän minä.

Kohtauksia tullut kahden viikon välein.

30.4. yöllä

14.5. yöllä

28.5. yöllä.

Molemmilla kerroilla kaksi. Toissayön kahden kohtauksen sarja oli pelottavin tähän mennessä. Viimeisin kohtaus kesti kauan, tuntui ettei se ikinä lopu. Valvoin yön katsellen elokuvaa ja nukahdin lopulta takkahuoneen lattialle. En minä itsestäni välitä, koirasta kyllä. Että miksi niiden kohtausten piti taas tulla.

Kaava noudattaa nyt kahden viikon väliä. Liikaa. Ihan liikaa.

Tänään meillä on omalääkäri Porissa. Pitää joutua selventämään Dinon tilannetta koska sitä on hoidettu viime ja tämä vuosi pääosin Helsingissä ja Vantaalla. En halua Dinoa enää rasittaa viedäkseni sitä pk-seudulle tutkimuksiin. Samat voidaan tehdä täällä ja konsultoida Anna-Mariam Kivirantaa.

Pää on tyhjä ja sydän täynnä rakkautta ja huolta Dinoa kohtaan.

Päätös.

Syyskuusta saakka jatkunut päivittäinen lääkkeiden mietintä kuluttaa. Se vie voimia ja alkaa ahdistaa. Teki mitä vain, ei oikeaa päätöstä ole olemassakaan.

Eilen oli päätettävä miten Dinon lääkitystä jatketaan. Kohtauksia tulee edelleen. Niitä tulee aivan liikaa. Maallikkokin ymmärtää, ettei silloin lääkkeet toimi kuten niiden pitäisi.

Vaikka olimme jo osaltaan päättäneet, että kokeilemme vielä vaihtaa ihmisten epilepsialääkemerkkiä, niin se ajatus muuttui.

Emme halua ottaa riskiä, että Dinon vointi huononee entisestään uusien lääkkeiden kanssa. Tai että vaihdon aikana tapahtuu jotain liian vaarallista.

Emme myöskään halua lisätä lääkemäärää.

Dino on nyt niin ihanan pirteä. Se on oma itsensä. Sellainen rasavilli. Se ei kaatuile sisällä. Ulkona se saattaa kompastua omiin jalkoihinsa. Mutta harvoin.
Se hyppää sohvalle sujuvasti. Ilo sen silmissä on säihkyvä.

Emme missään nimessä halua nähdä Dinoa enää tokkuraisessa tilassa, jossa se ei jaksanut liikkua kuin muutaman askeleen. Ei se ole koiran elämää.

Me päätimme, että näillä lääkkeillä ja määrillä mennään. Mennään niin pitkälle kuin päästään.

Sillä me olemme tehneet kaikkemme. Minä olen tehnyt ihan kaikkeni. Se on helpottavaa tietää ilman mitään epäilyksen varjoa mielessään.

Uneton yö ja viuhuhäntä!

Heräsin viime yönä kahden maissa aivan pirteänä. Aloin katsella telkkaria koska uni ei vain tullut. Tietysti pelkäsin että taasko vaistoan dinon tulevan kohtauksen. Mutta sitä ei tullut! Ei viime yönä ainakaan.


Dino on ollut lenkeillä tosi tosi pirteä. Sen häntä nousee melkein täydelle kaarelle: sitä ei jostain syystä ole tapahtunut sairastumisen jälkeen. Flexin päässä Dino sukeltelee lumihankeen ja on intoa täynnä. Se on ihanaa!