Sanat on loppu

Ei sittenkään hyvä päivä. Dino on ollut levoton ja saanut jälleen pieniä tärinäkohtauksia. Annoin sille ylimääräisen lääkeannoksen ja samalla mietin että ei siinä tainnut olla mitään järkeä. Vai oliko? Täällä ollaan yhtä helvetin kysymysmerkkiä.

Äsken Dino nukkui sylissäni, se ei ole sille tavallista. Nyt se siirtyi omalle paikalleen sohvalle, tuhisee siinä, nukkuu... Voi rakas.

Tämä hetki on hyvä näin

Eilinen oli hurja päivä. Ajatukset virtasivat, ideoita syntyi. Paljon kuivasin kyyneleitä ja toisaalta taas iloitsin Dinosta ja tietysti myös Jukusta.

Sain uusia tuttavuuksia ja yhden kanssa kävin keskustelua iltamyöhään asti. Se tuntuu hyvältä, kun voi puhua jollekin joka ymmärtää, on käynyt tai käy samaa läpi. Ei vertaistukea turhan takia ylistetä. Nyt sen todellakin ymmärrän.

Uskaltaa tai ei, sanon nyt kuitenkin, että Dino on vaikuttanut tänään ja eilenkin paremmalta. Toivoa en ole koskaan menettänyt. Siksi eilen googlasin kaikki mahdolliset sivustot läpi etsien jotain lisätietoa. Melko vähän kuitenkin löysin kokemuksia niiltä, joilla yhdistelmälääkitys olisi käytössä. Yhtään sellaista, jolle olisi kokeiltu ihmisten epilepsialääkettä, en löytänyt.

Mutta sen verran mielenkiintoisen blogitekstin löysin, että se sai minut kohta pian ostamaan Virilo -neitsytkookosöljyä joka VOISI EHKÄ lieventää sivuvaikutuksia. Mene ja tiedä, tutkin asiaa lisää ja illalla aloitan sen antamisen Dinolle.

Sanottakoon nyt vielä tähän loppuun, että emme me elä täällä jatkuvassa surussa ja murheessa. Elämme normaalia arkielämää ja annamme Dinon olla koira, siperianhusky. Juuri äsken tulimme lenkiltä ja laitoin koirat ulos häkkiin nautiskelemaan kuulaasta syksyn ilmasta.

Ja kuten eilinen keskustelukumppanini mainitsi: koira elää hetkessä. Tässä ja nyt. Ei se mieti onko kohtaus tulossa vai ei. Ei se mieti tätä hetkeä pidemmälle. Jos koiran on hyvä olla tässä hetkessä, se riittää.

Maksimi

Puhelin soi tänään aamulla, jännittävän radiohaastattelun jälkeen, kun istuin kahvilassa ja olin juuri hörppäämässä teemukista. Dinon lääkäri.


Lääkepitoisuudet ovat tosiaan viitearvojen yläpuolella. Annostuksia ei voi siis enää lisätä. Ne ovat huipussaan, maksimi, ei yhtään enää lisää.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäävät ihmisten epilepsialääkkeet. Niitäkin on muutamia joita voimme kokeilla. Kolme lääkettä. KOLME. Sivuvaikutukset voivat olla häiritsevät.


Päätimme että tarkkailen koiraa pari päivää: miten se voi, saako tärinöitä. Lääkäri sanoi, että mikäli saa, ne pitää saada loppumaan. Tiedän sen. Ja siihen pitäisi auttaa lääkkeet.

Päässä lyö tyhjää tällä hetkellä. Piti saada vain kirjoittaa se, mitä nyt tavallaan mietin ja missä mennään.

Luovuttaminen ei ole käynyt mielessäkään. Sen verran sitkeitä tässä ollaan, ihan kaikki.

Surun keskellä iloa

Dino saa yhä edelleen tärinäkohtauksia. Ihan kuin ne olisivat vähän vähentyneet, toivotaan.

Iloa on tuonut pitkät lenkit, lauantaina vaellettiin 23 km. Koirat jaksoivat tosi hyvin.

Iloa on sekin kun dino riehaantuu, on oma itsensä.

Me uskotaan nyt kovasti vain siihen että ilo jatkuu.

Aistista emme saaneet lääkäriämme tänään kiinni. Huomenna uudelleen yritetään.

Oothan tässä vielä huomenna

Meillä ei mene edelleenkään hyvin.

Dino saa samantyyppisiä tärinöitä edelleen. On minussa kiinni kuin iilimato, makoilee tälläkin hetkellä sylissäni sohvalla. Annan sen olla siinä. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin on se viimeinen kerta. Siksi on joka hetkestä osattava ottaa kaikki irti. En tiedä hakeeko dino minusta turvaa, se voi olla. Ja taas itkettää.

Soitin aistiin eilen tuloksista. Fenobarbitaalipitoisuus veressä oli noin 36, se on viitearvojen ulkopuolella, maksimi viitearvossa on 30. Oma lääkäri me saadaan puhelimen päähän vasta maanantaina. Sain kuitenkin sen verran tietoa että voimme jatkaa samoilla lääkkeillä vielä.

Mikähän tässäkin tilanteessa on reilua? Siis että mitä tuo koira on muka maailmalle tehnyt että ansaitsee tällaista? Melko ironista on, että odotan ensimmäistä koiraani kuin kuuta nousevaa, monta vuotta... Ja sitten joudutaan taistelemaan tällaisen suoraan sanottuna vittumaisen sairauden kanssa. En ymmärrä.

Mene pois. Mene pois. Mene pois...

.....EPILEPSIA!


Eihän se mene.
Ei vaikka kuinka helvetisti huutaisi ja kiroisi.
Kaikkensa tekisi.
Siinä se on.
Kiinni koirassa kuin takiainen.

Kohtaus aamulla klo 05.00. Mahdollisia altistavia tekijöitä:

Rytmien puuttuminen (sunnuntai)
Vierailu koirakaverin luona (liikaa stressiä?)
Oma käytös (ei ihan paras päivä itselläkään, harmitusta ja murhetta, itkua.)

Dino sai heti kohtauksen jälkeen 90 mg barbivetia ja 3 ml kaliumbromidia.
Ainakaan vielä ei toista kohtausta tullut.

Juku on ollut tähän asti rauhallinen ja huomaamaton Dinon kohtauksen ja jälkitilan aikana. Se oli myös nyt rauhallinen, mutta Dinon virottua kohtauksesta Jukun hammas kävi raapaisemassa Dinon kuonoon pienen pintahaavan.
Dinolla on tapana haistella tarkkaan kaikki ihmiset ja eläimet kohtauksen jälkeen. Juku ei tällä kertaa välittänyt tunkeilusta ja ilmoitti siitä hampaillaan. Ei hyvä, ei... Mutta kummankaan syy se ei ollut. Pitäisikö tästä lähtien alkaa viedä Juku ulos häkkiin Dinon kohtauksen aikana?



"Sinä saavuit lailla kimmeltävän lumihiutaleen,
ja puhtaanvalkoiseen lumeen
pienet tassusi painoit.
Olit siinä,
niin monen vuoden odotuksen jälkeen.
Minä onneani itkin."
*LaMaraya*

Matka Vantaalle

Ei auttanut enää mikään muu. Kun Dino heräsi uniltaan maanantaina aamupäivällä ja sai pieniä tärinäkohtauksia, (tärinäkohtauksessa koiran pää nykii sekunnin kaksi ja selvästi on muissa maailmoissa, tätä tapahtuu usea kerta peräjälkeen) tartuin yhtään epäilemättä puhelimeen ja soitin Vantaalle eläinsairaala Aistiin. Selitin tilanteen ja sanoin, että nyt tarvitaan apua: mitä me tehdään?

Saimme ajan seuraavalle aamulle kymmeneksi. Kuuden jälkeen lähdimme ajamaan kohti Vantaata. Äitini oli mukana matkassa, onneksi, sillä melko rankka tuo ajomatka on yksin.

Dino pääsi Sigitaksen vastaanotolle. Päädyimme yhteistuumin tulokseen, että Dino nukutetaan jotta se saa levätä. Saisin hakea koiran kolmen jälkeen kotiin.Nukutuksen aikana Dinolle annettiin 300 mg barbivetia ja otettiin kaikki verikokeet.

Kolmen jälkeen hain koiraa takaisin. Siellä Dino nukkui sikeästi ja poika kannettiinkin suoraan auton takapenkille nukkumaan.

Pääsimme kotiin illalla, Dino nukkui eikä päässyt kävelemään sillä sen jalat olivat puutuneet. Hiljalleen se jaksoi alkaa nostaa itseään ylös ja pääsi pari askelta kunnes kaatui tai liukastui. Yö meni valvoessa, sillä Dino halusi jatkuvasti ulos asioille, mutta pihalle päästyään vain ravasi edestakaisin tekemättä asioitaan. Hermot olivat koetuksella, mutta yritin ajatella, että kyllä tämä tästä.

Kun koira oli koko yön juossut ympäri taloa ja pihamaata, mietin että ollaanko taas kohta siinä lähtöpisteessä, että Dino väsyttää itsensä yliväsyneeksi ja saa taas kohtauksia. Puin lenkkivaatteet päälleni neljältä yöllä ja lähdimme ulos. Toimi: koira teki asiansa ja pääsimme hetkeksi nukkumaan.

Dinon lääkitystä muutettiin niin, että se saa nyt päivässä yhteensä 6 millilitrtaa kaliumbromidia entisen kolmen sijaan. Barbivet pidettiin samana, 180mg päivässä.

Sigitas, neurologimme, sanoi, että seuraava vaihtoehto on ihmisten epilepsialääke. Ja minä mietin, että kolme lääkettä - ------- ? Lääkkeitä pitäisi myös antaa kolme kertaa päivässä.

Voi kun saisi jotain vertaistukea saman asian läpikäyneiltä ja samassa tilanteessa olevia. En halua laittaa blogia julkiseksi, sillä asiat täällä ovat melko henkilökohtaisia ja kirjoitan juuri sen mitä mieleeni tulee ja miltä tuntuu.

On tämä helvetin raskasta. Katsoa kun koira vaappuu pitkin taloa, ei pysy pystyssä ja selvästi pyytää minulta apua. Sydän tässä särkyy.