Meillä ei mene edelleenkään hyvin.
Dino saa samantyyppisiä tärinöitä edelleen. On minussa kiinni kuin iilimato, makoilee tälläkin hetkellä sylissäni sohvalla. Annan sen olla siinä. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin on se viimeinen kerta. Siksi on joka hetkestä osattava ottaa kaikki irti. En tiedä hakeeko dino minusta turvaa, se voi olla. Ja taas itkettää.
Soitin aistiin eilen tuloksista. Fenobarbitaalipitoisuus veressä oli noin 36, se on viitearvojen ulkopuolella, maksimi viitearvossa on 30. Oma lääkäri me saadaan puhelimen päähän vasta maanantaina. Sain kuitenkin sen verran tietoa että voimme jatkaa samoilla lääkkeillä vielä.
Mikähän tässäkin tilanteessa on reilua? Siis että mitä tuo koira on muka maailmalle tehnyt että ansaitsee tällaista? Melko ironista on, että odotan ensimmäistä koiraani kuin kuuta nousevaa, monta vuotta... Ja sitten joudutaan taistelemaan tällaisen suoraan sanottuna vittumaisen sairauden kanssa. En ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti