Onnea ja rakkautta on koiraihmisen elämä täynnä. Meillä on tietyt aamurutiinit, jotka ovat ikävä kyllä kesäaikaan päässeet repsahtamaan. Kuumuuden vuoksi en ole voinut mennä edes pientä aamulenkkiä.
Mutta nyt kun lämpömittari näyttää ihania lukemia aamuseitsemän- ja kahdeksan välissä: alle plus 10, on ihan mahtavin ilma lenkille. Ensin mieheni ottaa koirat mukanaan postilaatikolle (kauempana isomman tien varrella) ennen kuutta. Sitten me lähdemme seitsemän ja puoli kahdeksan välissä omalle 20 minuutin aamulenkille. Takaisin tullessamme Dino tietää, että seuraavaksi saa ruokaa. Autotallin kulmalla irrotan otteeni hihnasta ja sanon "sisään". Sinne viilettää huskyseni intoa täynnä, ruokakuppia odottamaan.
Tänään keitettiin puuroa. Laitoin veden hellalle kiehumaan ja siksi aikaa siirryin töiden pariin. Laitoin musiikin päälle ja ajattelin, että kohta se vesi kiehuu. Unohdin koko veden.
Yhtäkkiä Dino on vieressäni ja tapittaa sinisillä silmillään minua. Samassa tajuan: vesi kiehuu! Aikamoinen koira, tuli kertomaan että no nyt, nyt se puurovesi kiehuu.
Kun ruoat oli maiskuteltu, pesin kupit ja istahdin taas koneen ääreen. Hetken kuluttua Dino seisoo taas vieressäni ja tapittaa silmiin. Olin unohtanut antaa aamuruoan jälkeisen keksin (koirien siis). Se on meidän rutiini ollut koko vuoden.
Kun keksit oli rouskutettu, huskyveljekset nukahtivat tyytyväisinä vierekkäin aamupäikkäreille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti