Viides aamulenkillä.

Niin siinä sitten kävi. Viides kohtaus tuli kuin tulikin. Nyt kohtausten välillä oli 40 päivää, eli reippaasti yli kuukausi. Sekin on kai jo edistystä?

Lähdin aamulenkille koirien kanssa ja olin juuri päässyt tien yli, kun Dino alkoi kyökkiä. Pian hoputin molemmat koirat takaisin tien yli ja kotiojaan. Sidoin toisen koirani puuhun kiinni hihnalla ja seurasin Dinoa. Kyökkimisestä ja maiskuttelusta kului hetki kunnes koira kaatui maahan kyljelleen aivan tönkkönä. Raajat sätkivät, häntä painui jalkojen väliin tiukasti. Silmät muljahtelivat. Vatsasta kuului kovaa kurinaa.

Kohtausta ei kestänyt kuin hetken, mistä olen hyvin onnellinen. Tällä kertaa koira ei myöskään pitänyt huutoääntä, jota se aiemmin kohtausten aikana on pitänyt. Kun kohtaus oli ohi, silittelin Dinoa ja puhuin sille hiljaisella äänellä. Dino oli aivan hengästynyt, haisteli minua moneen kertaan, katsoi kauan silmiin ja tuli aivan kasvojen eteen haistelemaan. Aivan kuin se ei olisi heti ymmärtänyt minun olevan siinä.

Otin molemmat koirat remmeihin ja vein Jukun sisälle. Dinon vein vielä tekemään asiansa ulos. Lenkki jäi tekemättä, sillä Dino on aivan väsynyt. Yleensä sinne tänne säntäilevä huskyni seurasi minua pihalla kuin pieni pentu. En pitänyt edes remmistä kiinni, niin kiltisti se tassutteli perässäni.

Nyt Dino tuhisee työpöytäni alla. Annan molempien koirien levätä hetken, ennen kuin annan ruokaa.

Jukusta olen ylpeä. Se istui kohtauksen ajan nätisti paikoillaan, makoili hetken ja vain katseli Dinoa. Meillä ei onneksi siis ole pelkoa että Juku kävisi Dinon kimppuun jos Dino saa kohtauksen meidän poissa ollessa.

Nyt vaan taas pitäisi unohtaa koko kohtaus ja elää normaalia elämää.

Tänään olisi myös tarkoitus soittaa homeopaatilta uusia ohjeita.