Dinon kohtausväli tihentyi. Päätin, että luovun kohtauspäiväkirjan pitämisestä. Ketä se enää auttaa? Ei siitä ainakaan hyvä mieli tule.
Eilen illalla tuli kohtaus joka saatiin hallintaan kahdella stesolid-ruiskeella. Voi pienen pieni husky-huskynen...
Ja sitten itkin. Itkin kohtauksen aikana. Itkin sen jälkeen. Mutta niin ettei Dino huomaisi. Itkin sängyssä ja itkin aamulla. Itken nyt.
Ei tämä ole helppoa. Kenellekään en tätä toivo. Jos vain ikinäkään tiedätte että koiran suvussa on periytyvää epilepsiaa, älkää teettäkö niillä pentuja! Älkää ottako itsellenne sellaista koiraa.
On ollut paha sanoa sitä ääneen. Toivoin ettei näitä asioita olisi tarvinnut miettiä. Että Dino saisi elää vanhaksi herrasmieheksi, iloita leikeistä ja talvista. Nyt se ei enää tunnu siltä. Olemme joutuneet miettimään mikä on Dinolle parasta. Viis meistä. Tai minusta. Kyllä minä jaksan mutta päätöksenteko on aivan hirveää, en saata tehdä sitä mutta kuka sen puolestani tekisi?
Emme missään nimessä haluaisi, että tulee tilanne jolloin Dino saa kohtauksen tai kohtausryppään jonka vuoksi se kuolee. Haluaisin, että Dino saisi lähteä täältä kauniisti, että saisin sanoa sille hyvästit ja silittää, antaa suukon.... Pahin painajainen olisi joutua luopumaan Dinosta silloin kun se ei ole itsensä. Ja niin kamalaa kuin se onkin, niin tätä päätöstä joudumme täällä nyt pallottelemaan. Tilanne ei näytä mitenkään hyvältä.
Jos Dino olisi jatkuvasti aivan älyttömän huonossa kunnossa eikä pystyisi mihinkään, olisi päätöksen tekeminen helpompaa. Nyt tämä tilanne tuntuu aivan älyttömän kipeältä ja ylipääsemättömältä. Dino on niin ihana oma itsensä. Se heiluttaa häntää kun herään, tänäänkin. Odottaa ruokaa malttamattomana ja syö järjettömällä ruokahalulla. Leikkii kanssani pallolla tarhassa ja välillä yrittää pomottaa, kuten se on aina tehnyt. Juuri tällä viikolla me lähdimme aamuyöllä lenkille kun ei uni tullut. Oli viileää, aurinko juuri nousemassa ja linnut lauloivat, jänikset juoksivat pellolla. Ja me ihailimme maisemaa. Imin itseeni kaiken sen kauneuden.
En minä tiedä eikä varmasti kukaan muukaan tiedä. Voi miten tästä eteenpäin jatkettaisiin.
Nämä ovat niitä kysymyksiä mihin kukaan ei osaa antaa puolestasi oikeaa vastausta.
VastaaPoistaYhden oman koiran pois päästäneenä, voin sanoa vain, että sen tietää kun on aika päästää irti. Ei sitä välttämättä kukaan muu näe tai ymmärrä, mutta sen tietää sydämessään. Kun sen aika on, sen näkee omasta koirastaan.
Toki epilepsia-koira on siitä hankala, kun kohtauksien välissä elämä on yleensä aivan normaalia. Tai siltä se ainakin päällisin puolin näyttää. Epikohtaus kun tekee aina "tuhoa" (muutoksia aivoissa?), niin Dinon kohtausmäärillä tuskin kaikki on enää hyvin.
Toivottavasti kirjoitukseni ei tunnu syylistävältä tai tuomitsevalta, mutta tiedän miten vaikeaa rakkaastaan on luopua, varsinkin kun ystävän parhaaksi on käynyt niin pitkän taistelun.
Ei ole luovuttamista kun päästää rakkaansa parempaan paikkaan, paikkaan jossa ei enää koskaan satu ja kaikki on hyvin.
Voimia, tiedät kyllä mikä on Dinolle parhaaksi.