Päätös.

Syyskuusta saakka jatkunut päivittäinen lääkkeiden mietintä kuluttaa. Se vie voimia ja alkaa ahdistaa. Teki mitä vain, ei oikeaa päätöstä ole olemassakaan.

Eilen oli päätettävä miten Dinon lääkitystä jatketaan. Kohtauksia tulee edelleen. Niitä tulee aivan liikaa. Maallikkokin ymmärtää, ettei silloin lääkkeet toimi kuten niiden pitäisi.

Vaikka olimme jo osaltaan päättäneet, että kokeilemme vielä vaihtaa ihmisten epilepsialääkemerkkiä, niin se ajatus muuttui.

Emme halua ottaa riskiä, että Dinon vointi huononee entisestään uusien lääkkeiden kanssa. Tai että vaihdon aikana tapahtuu jotain liian vaarallista.

Emme myöskään halua lisätä lääkemäärää.

Dino on nyt niin ihanan pirteä. Se on oma itsensä. Sellainen rasavilli. Se ei kaatuile sisällä. Ulkona se saattaa kompastua omiin jalkoihinsa. Mutta harvoin.
Se hyppää sohvalle sujuvasti. Ilo sen silmissä on säihkyvä.

Emme missään nimessä halua nähdä Dinoa enää tokkuraisessa tilassa, jossa se ei jaksanut liikkua kuin muutaman askeleen. Ei se ole koiran elämää.

Me päätimme, että näillä lääkkeillä ja määrillä mennään. Mennään niin pitkälle kuin päästään.

Sillä me olemme tehneet kaikkemme. Minä olen tehnyt ihan kaikkeni. Se on helpottavaa tietää ilman mitään epäilyksen varjoa mielessään.